Olen ikäni kaiken luullut, että tuo kevään keikkuminen tarkoittaa iloista, hyppelevää liikkumista - mutta sitten kuulin jostakin, että sitä se vain on merkinnyt, että kun nälkiintyneet, nääntyneet eläimet pääsevät keväällä ensimmäistä kertaa ulos, eivät ne pysy kunnolla edes pystyssä vaan keinahtelevat...
Itsekin olen keikahdellut lukuisilla pyörämatkoillani, mutta vielä en ole katkonut luita. Tiet ovat yhä jäisiä, kun menee vähänkin kaupungin ulkopuolelle. Sinnekin on nyt tiheästi ollut asioita.
Mutta jotta tämä nyt alkuunkaan kävisi kirjallisuus- ja kulttuuriblogista, kirjaan muistiin jotain päällimmäisiä. Aloitan tuoreimmista. Pohjolan päivän kunniaksi Tampereella vieraili 23.3. tromssalainen kirjoittaja, esseisti, projektinjohtaja (ynnä muuta, ynnä muuta, monitoimimies), jonka teemana oli Fremmed i Finland, hjemme i Norden. Hän on yksi niitä skandinaaveja, jotka pohdiskelevat Suomen erilaisuutta ja "kummallisuutta" ja ymmärtävät sitä kyllä historian valossa. Jokaisen Skandinavian maan historia on erilainen, mutta meidän vielä "erilaisempi". Olen siitä itsekin kirjoitellut ja luennoinut, että me olemme puoliksi bysanttia... Monella tavalla olemme halki idän ja lännen välissä ja meillä on enemmän kuin muissa Pohjoismaissa sellaisia pöhköpäitä, jotka luulevat, että jossakin voisi olla Impivaara, jossa saisi istua karvat korvilla muusta maailmasta tietämättä ja välittämättä.
Ehdin viedä luennoitsijavieraan ja hänen vaimonsa vielä Vapriikiin ja runokauppaan ja ruisleipäkauppaan ja illan päätteeksi katsomaan Claes Olssonin elokuvan Taistelu Näsilinnasta. Olimmehan juuri katselleet Näsilinnaa Vapriikin ikkunoista. Mutta voi, mikä pettymys elokuva oli. Se mässäili tappamisella. Analyysi ja näkemys puuttui. Historiantaju puuttui. Se on iso puute. Annan vain kaksi tähteä...
Edellisen viikon huippuhetkiä oli Unkarin kansallispäivän juhla Porissa. Pääsin "siivellä". En ole Unkarin-tuntija. Mutta aina lähden mielelläni kotikaupunkiin ja tunkeutuuhan se luihin ja ytimiin, kun saa kuulla Haydnia ja Brahmsia ja muita vastaavia hyvin soitettuna. Porin Promenadikeskus vaikutti toimivalta kokonaisuudelta ja salin akustiikkakin ainakin minun tukkoisiin korviini ihan hyvältä. Illan päätteeksi oli vastaanotto unkarilaisyylisine buffetteineen kaupungintalolla. Sitten kipaisimme muutamaksi tunniksi nukkumaan sukulaisteni luo ja kuuden junalla riennettiin jo kohti Tamperetta, jotta ystäväni ehti töihin. Itse totesin, että minä jarruttelisin mielelläni jo kurveissa. Silti menin samana iltana vielä Kangasalan Lepokotiin katsomaan Siskokullat-näytelmää, joka kertoi Lepokodin pitäjien eli Adlerin perheen tarinan. Se oli amatööriteatteria, mutta ihan nautittavaa - ja eniten taisin katsella tuota erikoislaatuista taloa, joka on tulvillaan aineellisia ja henkisiä muistoja. Iso, kallisteleva, nitisevä ja natiseva talo on tuppitäynnä esineitä, jotka puhdistetaan pölystä kerran vuodessa. Siellä ovat hermojaan lepuuttaneet monet kuuluisuudet, Sibeliuksesta ja Mannerheimista alkaen. Kyllä paikoilla on paikan henki ainakin niin kauan kuin jotakin on pystyssä!
Kulttuurin ohessa muita hengissä pitäjiäni ovat ystävät ja monet, kauaskin ulottuvat säikeet. Tiedän, että ainakin siinä suhteessa elän hyvin erilaista elämää kuin menneet polvet. Yhtäkkiä tupsahti pieni huushollini täyteen valoa, kun sain valtaisan kukkalähetyksen, jonka lähettäjä asuu Oslossa. Tuntuu, kuin vieras olisi käynyt paikalla itse. Samaan päivään osui maili Moskovasta. Siinä muuan entinen opiskelija kirjoittaa kuulumisiaan niin puhtaalla ja kohteliaalla suomen kielellä, että semmoista saa harvoin meiltä "kantasuomalaisilta", jotka emme tietenkään epävirallisissa yhteyksissä pinnistelekään korrektiuden vuoksi. (Ei pidä eikä tarvitse, sanon minä, vanha suomen maikka. Rekistereitä saa ja täytyy olla monta!) Mutta melkein liikuttaa, kun ulkomaalainen on vaivautunut opettelemaan kaiken maailman potentiaalit ja deminutiivit ja kirjoittaa esimerkiksi kauniin kiitoksen "kirjasestasi". Jotkut ovat kielineroja!
Omanlaisensa kielivirtuoosi on Jari Tervokin, jonka Laylan nyt luin. Tervo on kielessään lonkeroinen ja runsas ja oppinut viimeisen päälle Matti Pulkkisen opin, että romaani on sika, kaikkiruokainen... Sinne mahtuu paljon ja vähän mitä vain. Aihe on tärkeä, mutta Tervon tyyli ei oikein kolahda minuun. Husein Muhammed (hyvä keskustelija) on osoittanut myös lukuisia virheitä Tervon kurdituntemuksessa. Niitä tulee tietysti aina. Kukapa ulkomaalainen kirjoittaisi edes tästä meidän paljon läpinäkyvämmästä tuohivirskukulttuuristamme kirjan, johon ei ihan pakosta tulisi virheitä - tai "virheitä". Joskus kysymys on näkökulmista. - Kyllä se silti hyvä oli, että Tervo sai niin sanotun lausefinlandian Vihtorin kirjamessuilla viikko sitten. On hän kirjallisuuden ammattilainen jos kuka. Itse kuuntelin kirjamessuilla vain Katja Ketun, Elina Kivihalmeen ja Kirsti Mannisen keskustelun sota-ajan naisten kokemuksista. Viime aikoina naisten sota on vihdoin nostettu esiin. Näiden keskustelijoiden tuotteista pidän ehdottomasti parhaana Elina Kivihalmeen dokumenttielokuvaa Tuntematon emäntä. Se antaa kaunistelemattoman ja koskettavan kuvan menneen ajan sitkeistä naisista, joiden ainoa vaihtoehto oli kestää. Heikommat nääntyivät, sitkeimmät selvisivät. Se luonnonlaki pätee yhä moniaalla.
Ja luonnonlaista tupsahti vielä mieleen Ikimetsänystävien kokous Tampereella pari viikkoa sitten. En ole oikea asiantuntija, en asiatuntija lainkaan, mutta tutkittuun ja punnittuun tietoon on pakko uskoa ja on pakko järkyttyä siitä tuhosta, joka maaperällämme tapahtuu, ihan silmiemme alla. Biodiversiteetti on köyhtynyt niin paljon, ettei kehitystä voida enää kääntää. Korkeintaan jarrutella. Media ei ole havahtunut vielä, mutta kyllä se sitten tapahtuu, kun on aivan liian myöhäistä.
Ihmisen lajiominaisuuksiin taitaa kuulua myös juuri tuo liian myöhään havahtuminen. Pätee niin isoissa kuin pienissäkin asioissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti