On merkillinen kohtalo syntyä pienen kielialueen jäseneksi. Se tekee kielellisesti yliherkäksi ja panee mietiskelemään kielen osuutta ihmisten todellisuuskäsityksissä. (Vaikka ei suomi oikeasti ole pieni kieli maailman yli 5000 kielen joukossa. Pienuus on suhteellista; suuruus ei ehkä olekaan.)
Rupesin kääntämään viime viikolla Tampereella vierailleen Odd Gaaren luentoa. Kääntämisessä on vaikeinta tavoittaa sama "maku"; sanoja kyllä riittää. Joskus sanat ovat kuin irrallisia palikoita, jotka voisi korvata toisilla. Joskus yksi ainoa sana tuntuu mahdolliselta ja oikealta. Palikkaleikki tuli mieleen lukiessani arviota eilisestä Faunien iltapäivästä, konsertista, jonka itsekin kuuntelin. En ole musiikin asiantuntija enkä osaisi kuvailla konserttia sanoitse millään tavalla. Katsoin arvostelijan adjektiiviarsenaalia: loistava, tinkimätön, runsas, vilkas, kurinalainen, punnittu, ytimekäs, melodinen, jännitteinen, vahva, railakas, päämäärätietoinen, käyttökelpoinen, selkeäpiirteinen, laadukas ja niin edelleen. Moni näistä sanoista olisi korvattavissa jollakin toisella. Mikäpä tästä muu palaisi mieleen kuin vanha iskelmä, jonka mukaan sanat eivät riitä kertomaan...
Yhtä vaikeata on puhua muustakin taiteesta sanoin, sanataiteestakin. Kielemme vankilassa olemme ja kaltereiden raosta kurkistellaan... Mitä enemmän tätä mietin, sitä pitemmälle lykkään kääntämistä ja tartun taas kahvikuppiin ja sanomalehteen. Jotkut viettävät juuri nyt paastonaikaa ja minun, vanhan sanatyöläisen, tekee joskus mieli viettää sanapaastoa. Se voisi olla puhdistava kokemus.
Ja mihin sanat joskus ihmisen johdattavatkaan! Katsoin menneellä viikolla Mikko Niskasen hahmoisen Ilmari Kianto -elokuvan. Muistan Kiannon elämäntarinan ja tuotannon melko tarkkaan. Niskasen Kianto ei ollut mielestäni kovinkaan "näköinen", mutta hällä väliä. Kiannon erikoislaatuinen elämänkohtalo elokuvassa kyllä kertautui. Kova patriootti tuomittiin isänmaan petturina - ilmeisesti muutaman, ehkä väärin tulkitun sanan takia. Mitä tulikaan kirjoitetuksi (venäjäksi) sikarilaatikon kanteen! Miehittämätön ei ole sama kuin vapaa, tyhjä. Väärä tulkinta painoi vaa'assa paljon. Maailmassa on ollut ja on yhä tällaisia kohtaloita. Väärä sana väärässä paikassa väärään aikaan voi olla tuhoisa, eivätkä mitkään selitykset auta. Ovatkohan eläinten viestintäjärjestelmät yksiselitteisempiä? Vai tapahtuuko niillekin väärinkäsityksiä?
Se on sentään hyvä, että tämä kieleltään niin erilainen Suomi yrittää roikkua mukana muussa Pohjolassa. Joskus pohjoismaisuuttamme pidetään itsestäänselvyytenä, mutta ei se sitä ole. Iän kaiken olemme olleet "outo Pohjolan kansa", "mongoleja", Pohjolan "eskimoita", milloin mitäkin puukkojunkkareita - usein aivan aiheesta. Tampereen Pohjola-Norden juhli perjantaina seitsenkymppisiään ja muisteli Mauno Koivistonkin muotoilua, että Suomi ei ole (onneksi) pohjoista Baltiaa vaan itäistä Pohjolaa. Jussi Lähdekin muistutti juhlapuheessaan, millä suunnalla Suomen tuki ja turva on ollut ja on: ilman puolueetonta Ruotsia ja Natoon kuuluvia Norjaa ja Tanskaa Suomen piskuinen lasilintu olisi murskaantunut Kremlin käsittelyssä toisella tavalla kuin on tapahtunut. Se, että historianopetus on pitkään kaihtanut joistakin asioista puhumista, johtuu hänen mukaansa vaaran vuosikymmenten vaikenemisen aiheuttamasta häpeästä. Hän korosti ilmaisua vaaran vuosikymmenet, ei vain vaaran vuodet. Hän pelkäsi, että hyväksi kehuttu kouluopetuksemmekin on yhä aika umpisilmäistä ja antaa sen kuvan, kuin tämä piskuinen kansa eläisi jossakin lintukodossa ja pärjäisi yksin. Olen tästä asiasta samaa mieltä: semmoinen on vaarallinen ja tyhmä illuusio. Vastoin kaikkia odotuksia sellainen illuusio on paikoin jopa voimistunut viime aikoina.
Nykynäkökulmasta tuntuu äärettömän oudolta semmoinen opinala, johon aika sattumalta ajauduin nuorena ylioppilaana: aloin lukea "kansallisia tieteitä" eli suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. En muista, osattiinko nimitystä silloin edes oudoksua. Ikään kuin tiede voisi olla kansallista! Mutta pientä puistatusta tuntien me nuoret ylioppilaat katselimme pari vuosikymmentä aiemmin rikki pommitettua patsasta päärakennuksen yhdessä aulassa. Kai se oikeutti "kansallinen"-nimityksen.
P-N:n juhlassa vakavia aatoksia ryyditti iloinen musiikki ja ruhtinaallinen tarjoilu, ensin Raatihuoneella ja sitten kunnianarvoisassa Tammerissa, joka on restauroitu kauniisti. En voi koskaan siellä käydessäni olla muistamatta Sillanpäätä, jonka kerrotaan purjehtineen sisään vahvassa myötälaitaisessa ja huikanneen jo ovelta, onko täällä muita "Noopelin saaneita". Ei tainnut olla, mutta sen tilanteen on täytynyt olla töllin pojalle juhlaa, niin alamäkeä kuin hän silloin jo liukuikin.
Huhtikuu on alkanut ja tässä voisi liukua vaikka mitä mäkeä! Lunta tulee taivaan täydeltä. Eilen kaaduinkin jäätiköllä pyörälläni. Inhoan tätä yli-ikäistä talvea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti