Kirkas, uusi aamu, mutta lippukin värjöttelee viluissaan, vaikka on kevät ja Agricolan päivä... Yöllä on satanut uutta lunta, jälleen kerran. Loppuisi jo! Mutta mitäpä tämä sisätyöläiselle tekee. Olen saanut käännetyksi pitkän ja oppineen esitelmän norjan kielestä suomeksi. Huomaan kääntäväni nopeastikin, vaikka sisältö on koukkuista ja kiertelee Pohjolasta antiikkiin ja Barthesin ajatteluun ja ties minne. Eniten tässä kummittelee Snellman. Saman tien Ibsenin Brand, joka oli ihan pakko lukea uudestaan tässä välissä, kun ihmettelin, miten Eugen Schauman on sieltä inspiraatiota saanut, kuten esitelmöitsijä kertoi. No toki aloin ymmärtää. Brand on kuumehoureinen draama. Se osoittaa, miten vaarallista on yltiöpäinen idealismi. Sanoma on sama kuin vaikka Sinuhessa. Silti sitäkin voi miettiä, miten vaarallista on, kun kaikki idealismi katoaa. Nykyihmisen näköpiirissä levittäytyvät nämä molemmat maisemat.
Ajatus kiertyi idealismiin myös lankalauantaina esitetyssä koosteessa laulu Tampereen kaupungista. Jälleen kerran oli esillä vuosi 1918. Aihe ei ehkä tyhjene, mutta pateettinen toistaminenkaan tai spektaakkelit eivät ihmisten ymmärrystä eivätkä ymmärtämystä lisää. (Toisin kuin nykyiset kielenkäyttäjät luulevat, ymmärrys ja ymmärtämys ovat kaksi eri asiaa.) Mielestäni kauan sitten on poistunut sen pohtiminen, kuka oli milläkin puolella ja mistä syystä. Jäljellä on sääli kaikkia mukaan joutuneita kohtaan. Aleksanterinkirkko ei ollut akustiikaltaan paras mahdollinen esityspaikka ja siteerattuja tekstejäkin taisi tulla tunnin esitykseen liikaa: niitä oli yli 20 kirjoittajalta. Ahti Jokisen lausunta kohosi ylitse muiden, samoin Matti Heinivahon laulu. Nuorella Veera Degerholmilla on vielä kasvun ja jykevöitymisen varaa. Voi kun joku tekisi esityksen vaikka yksinomaan Viljo Kajavan murheellisista runoista. Kuulun sukupolveen, joka on nähnyt Kajavan livenä. Olen siitä asti muistanut, mitä on "murheen tulipalonsavu, / huntu kaupungin kasvoilla / ja kaikki kirkonkellot vaiti".
Väkivaltaa ei voiteta koskaan väkivallalla, vaikka aina yritetään. Eikä väkivaltaa tee ymmärrettävämmäksi sen niin sanottu realistinen kuvaaminen, ei edes inhorealistinen. Tätä aasinsiltaa myöten mieleeni palaa esimerkiksi siirtolaiskirjallisuus. Nyt tarkoitan ruotsinsuomalaista siirtolaiskirjallisuutta, jonka alkuvuosikymmeniltä lienen lukenut kaikki painoon päässeet tekstit ja leegion käsikirjoituksia. Ne huusivat koettuja vääryyksiä, ahdistusta, epäonnistumisia - eivätkä eläneet ja toimineet teksteinä. Arvioija saattoi saada tylyn ja epäempaattisen maineen, kun ei mennyt polvilleen kauheuksien edessä. Oli vain sanottava, että maailma on väärällään vääryyksiä. Toinen toistaan kauheampia. Tekstissä niiden painoarvo on mitätön, jos teksti ei toimi. Veri on eri tekstissä ja kaduilla. Tämä lienee jo Venäjän vanhojen formalistien oppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti