HÄKKILINTUJA

No ni. Taas saan näppylöitä, kun tämänkin merkillisen kirjoitusten tallelokeron systeemit ovat muuttuneet. Vain muutos on pysyväistä, mutta muutokset muutoksen vuoksi ovat ärsyttäviä...

Nyt olen tuhonnut niin paljon tekstejä, että vastapainoksi täytyy kirjoittaa muutama sana. On viisi vuotta siitä, kun muutin ja poistin silloin ison määrän kirjoja. Osa sijoittui ihan kiltisti uusiin koteihin ja hyvä niin. Pahimmalta tuntuu panna kirjoja paperinkeräykseen, mutta sekin on joskus välttämätöntä. Jotkut painotuotteet vanhenevat sillä tavalla, että menettävät merkityksensä - ja jotkut paranevat vanhetessaan kuten jotkut ihmisetkin. Mutta mistä tietää, miten missäkin tapauksessa käy? Miettiminen tekee tämän homman perin hitaaksi, mutta nyt meni iso pino paperinkeräykseen ja läjä ammattikirjallisuutta on repussa odottamassa viikonloppuna tapahtuvaa Ruotsin-matkaa. Tiedän kokemuksesta, että rajan sillä puolen ihmisillä on aina pieni nälkä ja jano suomalaisen kirjallisuuden perään. Mutta liikenne on kulkenut myös toiseen suuntaan. Sieltä olen saanut joskus syntymäpäivälahjaksi Lönnrotin mahtavan, kaksiosaisen sanakirjan, jota säilytän aarteenani ja myös käytän. Kirjaa selatessa ihmettelen aina, mistä se tarmo ja energia tuli, että yksi mies sai aikaan enemmän kuin 100 tavallista tiedemiestä yhteensä.

Tuoreita, hyviä lukuelämyksiä on ollut Lars Saabye Christensenin Malli, joka oli Pohjola-Nordenin lukupiirin käsittelyssä. Olemme todenneet uuden norjalaisen kirjallisuuden perin tasokkaaksi. Malli on kiehtova kudelma nykyisestä taiteilijaelämästä ja yksilön vaikeista valinnoista, jotka johtavat tragediaan. Taustalla kuultaa Ibsenin Villisorsa samantapaisine väärine valintoineen ja uhreineen - ja tahtipuikkoa taitaa nyt heiluttaa itse Mefisto eli paholainen vanhan luokkakaverin hahmossa. Uhreja tulee muitakin kuin surkeat virolaislapset jossakin loukossa. Kohtaus assosioituu mielessäni joiltakin osin Sofi Oksasen kuvauksiin ja Olli Jalosen Johan ja johan -teoksen hyytäviin kuviin jättivaltion ihmiskokeiden lukemattomista uhreista. LSC ei oikeastaan kuvaa, vain viittaa, mutta puistattaa silti, eikä voi unohtaa tietoja yhdestä maailman kannattavimpiin kuuluvasta bisneksestä eli ihmiskaupasta. Köyhät myyvät elimiäänkin maailman eri puolilla. Tai heiltä otetaan niitä.

Hyvinvointivaltioissakin on uhkansa ja uhrinsa ja niin koukuttavan esittelyn kuulin toisen norjalaisen, Gaute Heivollin, teoksesta Etten palaisi tuhkaksi, että sekin on hankittava käsiin. Norjaa on usein kuvattu Pohjolan onnelaksi ja sellaiselta se on minustakin tuntunut. Norjalaisten vahva kansallistunne ja isänmaanrakkaus ei ole saanut mitään erityisen nationalistisia alasävyjä. Aina muistan "syttende main" riemun Karl Johanilla, jossa monista taustoista tulleet ihmiset lauloivat "Ja vi elsker dette landet". Sitä katselin 1990-luvun alussa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Tampereen Keskustorilla Maamme-laulua laulanut tumma nuori sai turpaan. Pohjoismaiden mentaliteettierot ovat suurempia kuin moni luulee.

Gaute Heivollin teoksen tiimoilta haastateltiin nuorta, Oslossa asuvaa suomalaisnaista, joka oli - minun tavallani - ihastunut myös norjalaiseen kieliliberalismiin. Kaikki murteet kelpaavat myös ihan julkisesti käytettäviksi. Hänen mukaansa norjalainen avoimuus ja yhteisöllisyys tulee ilmi siinäkin.

Jos hirmutekoja voisi koskaan ennustaa, niin ajattelen, että viime heinäkuun kaltaista hirmutekoa olisi voinut ehkä kaikkein vähiten ennustaa Norjaan. Kun se siellä tapahtui, on sydän kipeänä todettava, että ihmismielen mustat kuilut ovat mahdollisia kaikkialla, aivan kaikkialla, vaikka niin sanottu todennäköisyys olisi kuinka pieni.

Se logiikka, jolla julmuuksia tapahtuu aivan varmasti, näyttäytyy oikein komeasti Humisevan harjun uudessa filmatisoinnissa. Voi kuinka tykkäsin elokuvasta! Andrea Arnold on osannut ohjata vanhan, väkevän tarinan siten, ettei se ollut makea eikä pateettinen vaan raikas, verevä, tulinen - ihan Emily Brontën hengessä, ainakin minun mielestäni. Paha kasvaa pahuudesta, viha vihasta eikä rakkaus aina voita - itse asiassa ehkä harvoin. Skotlannin nummet olivat elokuvassa kuin unen maisemia ja linnut vapauden symboleja, mutta häkissä vaikertava keltainen lintu ja ikkunaa vasten räpiköivät perhoset kertoivat lyhyesti, missä vankilassa ihmiset valtavien, avarien maisemien keskellä olivat.

Häkkilintu ja vieraisiin oloihin paiskattu oli myös Eeva-Liisa Manner, josta minulla oli ilo puhua Mummon Kammarin kirjanystävien parissa. Mannerin tapauksessa kivusta syntyi paitsi erakkoutta myös upeaa taidetta. Mutta piti sanomani, että mummolaiset ovat ihme jengiä! Kaikesta kiinnostuneita, keskustelevaisia, muistavaisia, ja kun joukossa oli muutama viipurilaistaustainen, tuntui, että Eeva-Liisa, lapsena samoja katuja kipittänyt, taisi nyt olla hengessä mukana. On perin opettavaista keskustella sellaisten kanssa, joille Viipurin menetys on ollut veristä totta eikä kirjoista luettua kuten minulle. Manner ja Paavo Rintala ovat minun tapauksessani olleet ne, jotka ovat tuoneet menetyksen iholle ja ihon alle.