Syksy muuttaa linnut, kirjoitti runoilija muinoin. Minä kirjoitan, että vuosi muuttaa ihmiset - fyysisestikin, mutta varsinkin henkisesti, aina pienen pätkän johonkin outoon suuntaan. Äidilläni oli tapana sanoa, että vuosi vanhan vanhentaa ja lapsen kasvattaa. Tämä palasi mieleen, kun taas olin semmoisella retkellä, johon osallistun kerran vuodessa. En muista, olenko retkeillyt tämän eloisan, noin 50-päisen naisporukan kanssa neljänä vai viitenä vuotena, eli tämä on uusi juttu elämässäni, mutta kirpaisee nähdä ajan kulku. Ja tuntea itsessään. Jonkun jalka ei tahdo enää millään nousta bussin portaita, joku juttelee innokkaasti, mutta repliikit vinksottavat, kun hän ei kuule, mitä muut sanovat, joku ei enää näe, mitä ne pikku "flakut" Sillanpään kotitöllin seinissä ovat - siis ne pienet tekstitaulut. Jollekulle ei käki enää kuku, silmiin herahtavat vedet, huulet kysyvät, minne kaikki meni...
Kun olin nuori, vanhat ihmiset olivat mielestäni olleet vanhoja aina. En ymmärtänyt, mitä ihmettelemistä tai valittelemista siinä olisi. Nyt unen tuntu on vahva. Aistin sen ikätovereistakin. Tunnelmaa koetetaan keventää heittämällä huulta vanhainkodista. "No sitten Koukkuniemessä teen niin ja niin..." Toiset nauravat, mutta joiltakin nauru juuttuu jo kurkkuun. Minullekin naurettiin pitkään, kun sanoin, että minä vanha ihminen... Kukaan ei naura enää, kun sanon olevani vanha. Itse kuulostelen sanaa korvissani. Siitä on kadonnut affektisuus. Pelottavuutta on voinut tulla hiven lisää. Katselin, kun vanha, hoiperteleva nainen lähti bussista kotiinsa. Toivoin, että osoite on muistissa. Että jalat vievät tutulle ovelle. Mutta kukaan ei siellä häntä odota. Ja hänkin on sentään synnyttänyt kaksi lasta. Hänellä on ollut kaksi aviomiestä. Sitten on vain hiljainen koti ja päivä päivältä rispaantuva muisti.
Olemme päässeet riitelevistä suurperheistä, pahoista miniöistä ja anopeista, jotka saattoivat kyllä antaa epämieluisan läheisen virua tuskissaan ja madoissaan kuolinvuoteella. Nykyisessä elämänmuodossakin on "matoja", joita emme näe.
Loppukevennys: kävimme paikassa, joka oli myös eräänlainen uni. Kuninkaallinen villa keskellä niin sanotusti ei mitään. Se on yhden keräilijäpariskunnan intohimoisen työn tulos. Huomattavan outo kokonaisuus. Yksi sali oli jugendia, yksi rokokoota, yksi barokkia, kylppäri kuin Ludvig XIV:llä ja keittiössä myös talonpoikaisnurkkaus Porin Valu -helloineen. Armoton, unenomainen sekamelska, mutta voi himputti, kuinka kiinnostaa tämä ihmislaji! Mistä tällaiset unet tulevat? Mistä se loputon energia ja intohimo, jota kokoelmat ovat vaatineet. Väkeä käy kuin meren mutaa. Isäntä on pukeutunut kuninkaallisesti ja tarjoaa lakkakakut ja kahvit tanskalaisista kuninkaallisista Lokki-serviiseistä. Minua tuppasi naurattamaan koko ajan, vaikka en oikein osaa selittää, miksi. Toisaalta tunsin olevani nuorisoseuratalon kulisseissa. Toisaalta prameus ja esineistön kalleus riisti tämmöiset ajatukset.
Ei, elämästä ei saa selvää, eikä varsinkaan ihmisestä, mutta oli koskettavaa katsella Sillanpään pikkuruista kotisaunaa. Miten se iso mies on lainkaan mahtunut sinne lavolle hautomaan surujaan ja häpeäänsä, kun joutui palaamaan Helsingistä vanhojen vanhempien elätettäväksi, kylän pilkattavaksi. Hauska oli kuulla, että muinoinen vuokraemäntä oli jälkeenpäin todennut hyyryläisistään F. E.:stä ja Sigridistä, että olism mää ne paremmin pitäny, ko olisin tiätäny, että siittä semmonnen noopeli tulee.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
ELÄMÄN TÄYTEYTTÄ
Miten ihanaa on mennä kaupungista maalle loputtoman linnunlaulun ja puhkeavan vihreyden keskelle - ja miten ihanaa on tulla maalta kaupunkiin lehtien, kirjojen, kaupunkihiljaisuuden pariin. Tämmöinen paikan vaihtaminen on harvojen herkkua tässä maailmassa.
Maalla odottavat ikuiset siivous- ja raivaustyöt, itse valitut hullunkuriset projektit. Navettamuseo on niistä yksi, matalalla profiililla vedettävä. Puuhassa ei ole järjen hiventäkään, mutta ei tarvitse olla. Oli hauskaa jynssätä pihanurmella juuriharjalla vanhaa keittiön pöytää, jonka vetolaatikon nuppi on käteen ihan tuttu - noin 60 vuoden takaa, jolloin pöytä on siirretty pois käytöstä. Laatikosta löytyi Helsingin olympialaisten kunniaksi painettu huivi vuodelta 1952. Kaappiovet narahtivat tutusti. Jynssätessäni kuulin kevään ensi käen, jolle jouduin sanomaan, että nyt suu poikki! Hän kukkui minulle yli 40 kertaa, mikä on liikaa - oli sitten kysymys häistä tai hautajaisista.
Ensimmäiset kielot aloittelivat kukkimista, linnunherneet myös, ketunleipien kukat maistuivat ihanilta, poimulehdetkin. Ja mikä merkillinen kyky puilla onkaan kantaa ihmisen murhetta. Ne ottavat sen vastaan, nyökkäävät ja hyväksyvät ja sanovat, että kestä. Niin mekin teemme...
Kaupunkiintulo palauttaa arkitodellisuuteen ja virtaavaan aikaan. On kiire ehtiä Näsijärveen uimaan, on kiire ryöpätä tuoreet nokkoset, lukea sähköpostit, ihmetellä kulttuurisivujen kasvokuvat Märta Tikkasesta ja Aila Meriluodosta,jotka juuri olivat niin kukoistavia ja nyt näyttävät samoilta kuin korvasienikorini monipoimuinen sisältö - puhumattakaan omista kasvoistani, joita on jo kauan ollut ihan mahdoton tunnistaa kuvista... Outoja ovat elämän naamiohuvit, kiehtovia myös. Luulen, että koko ajan tulemme yhä enemmän omaksi itseksemme, kunnes alamme haaltua kuin vanhat kuvat tai vanha filmi, semmoinen aurinkoon unohtunut.
Maalla odottavat ikuiset siivous- ja raivaustyöt, itse valitut hullunkuriset projektit. Navettamuseo on niistä yksi, matalalla profiililla vedettävä. Puuhassa ei ole järjen hiventäkään, mutta ei tarvitse olla. Oli hauskaa jynssätä pihanurmella juuriharjalla vanhaa keittiön pöytää, jonka vetolaatikon nuppi on käteen ihan tuttu - noin 60 vuoden takaa, jolloin pöytä on siirretty pois käytöstä. Laatikosta löytyi Helsingin olympialaisten kunniaksi painettu huivi vuodelta 1952. Kaappiovet narahtivat tutusti. Jynssätessäni kuulin kevään ensi käen, jolle jouduin sanomaan, että nyt suu poikki! Hän kukkui minulle yli 40 kertaa, mikä on liikaa - oli sitten kysymys häistä tai hautajaisista.
Ensimmäiset kielot aloittelivat kukkimista, linnunherneet myös, ketunleipien kukat maistuivat ihanilta, poimulehdetkin. Ja mikä merkillinen kyky puilla onkaan kantaa ihmisen murhetta. Ne ottavat sen vastaan, nyökkäävät ja hyväksyvät ja sanovat, että kestä. Niin mekin teemme...
Kaupunkiintulo palauttaa arkitodellisuuteen ja virtaavaan aikaan. On kiire ehtiä Näsijärveen uimaan, on kiire ryöpätä tuoreet nokkoset, lukea sähköpostit, ihmetellä kulttuurisivujen kasvokuvat Märta Tikkasesta ja Aila Meriluodosta,jotka juuri olivat niin kukoistavia ja nyt näyttävät samoilta kuin korvasienikorini monipoimuinen sisältö - puhumattakaan omista kasvoistani, joita on jo kauan ollut ihan mahdoton tunnistaa kuvista... Outoja ovat elämän naamiohuvit, kiehtovia myös. Luulen, että koko ajan tulemme yhä enemmän omaksi itseksemme, kunnes alamme haaltua kuin vanhat kuvat tai vanha filmi, semmoinen aurinkoon unohtunut.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
VINTTI ON TÄYNNÄ
Otsikon saa tulkita niin monella tavalla kuin tahtoo! (No ei lue kumminkaan, että pimeänä...) Olen myllännyt koko päivän vintin hirmuisia kirjemappirivistöjä ja -kasoja ja yhtäkkiä tajusin, mitä tämä omituinen bloggaaminen on. Silkkaa sijaistoimintaa! Minulla on tallessa valtavat määrät kirjeitä, mutta kun on käynyt niin, että kirjeenvaihto on kuihtunut nopeiksi sähköpostiviesteiksi, täytyy blogata - vaikka olemattomille vastaanottajille ja totta kai pinnallisesti, ohuesti, muodollisesti, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos sittenkin joku lukee ja mitä se joku sitten ajattelee jne...
Oikeissa ystävyyssuhteissa on kirjoitettu vereslihalla, iholta. Mylläykseni tarkoitus oli poimia erään ystävättären kaikki kirjeet ajalta 1972-1995, ja voi herraisä, että niitä oli - ja että ne ovat viisaita ja mielenkiintoisia! Ajattelen, ettei kirjeenvaihtomme jää yhtään jälkeen niistä julkaistuista (ja ehkä vähän julkisuutta varten kirjoitetuista) kirjeenvaihdoista, joita ovat tuottaneet Johannes Salminen, Jan Kaplinski, Antti Eskola, Leena Kurki, Juhani Syrjä, Hannu Raittila - ties ketkä, puhuakseni nyt vain näistä aikalaisista. Ihan historiallisesti mielenkiintoisia ovat vanhat kirjeet, sen mörököllin August Ahlqvistinkin.
Näen, että ystävätär ja minä olemme olleet hirmuisen valppaasti aikaamme seuraavia ihmisiä, ja samalla uupuneita yksinhuoltajaäitejä ja työn raskaan raatajia. Tällä järjellä en oikein edes tajua, miten kaiken yhteensovittaminen on ollut mahdollista. Kirjeissä on pantu järjestykseen kulttuuri-ilmiöt ja yhteiskunta ja yliopistoelämän merkilliset kiemurat. Lukuelämykset on ruodittu syvälle porautuen. Lukulistalla on ollut kaunokirjallisuutta, filosofiaa, yhteiskunnallista kirjallisuutta, kielitiedettä, kirjallisuudentutkimusta, vaikka mitä. On analysoitu lähi- ja etäpiirit, kritikoitu toistemme kirjoittamiset, on kannettu läheisistä huolta, on juoruttu ja punnittu miehet (näköjään aika usein köykäisiksikin havaittu, mutta ei vailla itseironiaa), on vatkattu äitiyden vaikeutta, kun tunnetusti äidit tekevät lähinnä virheitä... Voi hyvä ihme, miten sakeaa elämä on nuorena ja vielä keski-iässäkin ollut! Kyllä siihen verrattuna istun nyt kuin torakka ilta-auringossa hirren raossa, vaikka vieläkin olen luullut, että jossain määrin elän...
Nyt ihmettelen, millä lihaksilla olen ratkaissut yliopistollisten hiekkalaatikkojen ristiriitoja vieraalla kielellä, suoltanut ja puoltanut lausuntoja, ottanut kantaa, pudotellut "tuomioitani" - 33-vuotiaana! En ymmärrä, en ymmärrä. Enkä muista prosesseista muuta kuin että koin ne vaikeiksi ja menetin joskus yöunet. Mutta mitäs nuori ihminen unella...
Entä kun eteen tulee kirjeitä, joiden lähettäjä on Ulla. Tai Heikki. Tai Gunvor. En muista, en muista, kun ei ole sukunimiä. Mutta kipeää tekee, kun joukosta löytyy Suomen-aikaisten oppilaiden minulle Tanskaan lähettämiä kirjeitä, erään semmoisenkin, joka ei elämäänsä kestänyt. Ei kestänyt lahjakkuuttaan ja rikkinäisyyttään vaan lähti. Minä muistan hänen kouluaineistaan jotain vieläkin.
Kyllä elämä on tässä vaiheessa muistoista sakeaa. Ja täysin käsittämätöntä. Jollakin tavalla elämää on ollut hirveän paljon, silmänkantamattomiin - ja kuitenkin se on haipunut kuin uni. Nopeasti, nopeasti. Tunnustan eläneeni, kuin Pablo Neruda!
Oikeissa ystävyyssuhteissa on kirjoitettu vereslihalla, iholta. Mylläykseni tarkoitus oli poimia erään ystävättären kaikki kirjeet ajalta 1972-1995, ja voi herraisä, että niitä oli - ja että ne ovat viisaita ja mielenkiintoisia! Ajattelen, ettei kirjeenvaihtomme jää yhtään jälkeen niistä julkaistuista (ja ehkä vähän julkisuutta varten kirjoitetuista) kirjeenvaihdoista, joita ovat tuottaneet Johannes Salminen, Jan Kaplinski, Antti Eskola, Leena Kurki, Juhani Syrjä, Hannu Raittila - ties ketkä, puhuakseni nyt vain näistä aikalaisista. Ihan historiallisesti mielenkiintoisia ovat vanhat kirjeet, sen mörököllin August Ahlqvistinkin.
Näen, että ystävätär ja minä olemme olleet hirmuisen valppaasti aikaamme seuraavia ihmisiä, ja samalla uupuneita yksinhuoltajaäitejä ja työn raskaan raatajia. Tällä järjellä en oikein edes tajua, miten kaiken yhteensovittaminen on ollut mahdollista. Kirjeissä on pantu järjestykseen kulttuuri-ilmiöt ja yhteiskunta ja yliopistoelämän merkilliset kiemurat. Lukuelämykset on ruodittu syvälle porautuen. Lukulistalla on ollut kaunokirjallisuutta, filosofiaa, yhteiskunnallista kirjallisuutta, kielitiedettä, kirjallisuudentutkimusta, vaikka mitä. On analysoitu lähi- ja etäpiirit, kritikoitu toistemme kirjoittamiset, on kannettu läheisistä huolta, on juoruttu ja punnittu miehet (näköjään aika usein köykäisiksikin havaittu, mutta ei vailla itseironiaa), on vatkattu äitiyden vaikeutta, kun tunnetusti äidit tekevät lähinnä virheitä... Voi hyvä ihme, miten sakeaa elämä on nuorena ja vielä keski-iässäkin ollut! Kyllä siihen verrattuna istun nyt kuin torakka ilta-auringossa hirren raossa, vaikka vieläkin olen luullut, että jossain määrin elän...
Nyt ihmettelen, millä lihaksilla olen ratkaissut yliopistollisten hiekkalaatikkojen ristiriitoja vieraalla kielellä, suoltanut ja puoltanut lausuntoja, ottanut kantaa, pudotellut "tuomioitani" - 33-vuotiaana! En ymmärrä, en ymmärrä. Enkä muista prosesseista muuta kuin että koin ne vaikeiksi ja menetin joskus yöunet. Mutta mitäs nuori ihminen unella...
Entä kun eteen tulee kirjeitä, joiden lähettäjä on Ulla. Tai Heikki. Tai Gunvor. En muista, en muista, kun ei ole sukunimiä. Mutta kipeää tekee, kun joukosta löytyy Suomen-aikaisten oppilaiden minulle Tanskaan lähettämiä kirjeitä, erään semmoisenkin, joka ei elämäänsä kestänyt. Ei kestänyt lahjakkuuttaan ja rikkinäisyyttään vaan lähti. Minä muistan hänen kouluaineistaan jotain vieläkin.
Kyllä elämä on tässä vaiheessa muistoista sakeaa. Ja täysin käsittämätöntä. Jollakin tavalla elämää on ollut hirveän paljon, silmänkantamattomiin - ja kuitenkin se on haipunut kuin uni. Nopeasti, nopeasti. Tunnustan eläneeni, kuin Pablo Neruda!
torstai 12. toukokuuta 2011
LÄHIMATKAILUA
On se vaan kummallista, että kun Helsingin-matkat ovat harventuneet, ne rupeavat muuttumaan elämyksiksi! Osuin aamulla junavaunuun, jossa oli neljä nuorta äitiä pienten vauvojensa kanssa.Ihmettelin käytännöllisiä vaunuja, joihin sopi vaikka mitä tavaroita. Ihmettelin vauvoja, miten pieniä ne voivatkaan olla - ja äitejä, jotka vaikuttivat koulutytöiltä. Ja miten luontevasti he keskustelivat englanniksi kiinalaissyntyisen äidin kanssa ja pulppusivat sitten taas omia kokemuksiaan suomeksi. Ajattelin, että noinhan sen pitäisi mennä... Maailma on yhteinen ja nuo pienet saavat sen perinnökseen hyvin kurjassa ja ongelmallisessa kunnossa. Jostakin syystä nuoret vanhemmat ovat minun silmissäni muistuttaneet jo kauan lapsia - ja kun menin Ateneumiin katsomaan Arjen sankarit -näyttelyä, mietin, miten nopeasti entisajan lapset alkoivat muistuttaa vanhempiaan. Eihän silloin nuoruutta oikein edes ollut.
Silti on jännä nähdä, miten esimerkiksi Eero Järnefelt teki kaskenpolttajatytöstä paljon alkuperäismallia surkeamman ja likaisemman. No, taulussa on sanoma, ja Järnefelt halusi tuoda sen voimakkaasti esille. (Toistuva, huvittava kokemus on se, että katsojat näkevät Edelfeltin Lapsen ruumissaatto -maalauksessa Dustin Hoffmanin. Olen kuullut saman kommentin sekä suomalaisten että ulkomaisten katsojien suusta. Kysymys on siitä peränpitäjän hahmosta. On se näköinen!)
Näyttelyn jälkeen tein koko iltapäivän ankaraa "työtä" eli pesin ja vahasin venettä. Edellä mainitun näyttelyn ansiota on, että ymmärrän panna lainausmerkit tähän "työhön". Minun vanhanaikaisen mieleni mukaan lainausmerkit voitaisiin panna nykyään monen työn ympärille, esimerkkinä vaikka "pelityöt"...(Joilla päästään maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon...)
Itäkeskuksesta tulin sujuvasti metrolla keskustaan ja yhtäkkiä minä erakko kaipasin taas entisille, elämästä ja eri kulttuureista tiheille asuinseuduilleni eli Osloon, Århusiin, Uppsalaan Fyris-joen rannoille. Helsingissä on hiven samaa eloisuutta. Tietysti tykkään Tampereestakin, mutta kun talsin autiota Hämeenkatua kotiin, mieleeni palasi norjalaisten ystävien hämmästys samalta kadulta 1990-luvun alkupuolelta: Missä kaikki ovat? Vein heidät silloin Koskipuiston ravintolaan näyttääkseni, että kyllähän meitä sentään on, ja sain toisen hämmästyneen kysymyksen: Miksi kaikki ovat ihan samannäköisiä? Kuin kloonattuja!
Tuohon en ruvennut vastaamaan, vaikka pään läpi vilistivät Pirkka Puuhkalakit ja muut Hämeen harvat heimot ja erinäiset tutkimukset sisäsiittoisesta kansasta, jonka tautiperimäkin on ihan omanlaisensa.
Voi kun maailmaa voisi vähän ravistaa!
Silti on jännä nähdä, miten esimerkiksi Eero Järnefelt teki kaskenpolttajatytöstä paljon alkuperäismallia surkeamman ja likaisemman. No, taulussa on sanoma, ja Järnefelt halusi tuoda sen voimakkaasti esille. (Toistuva, huvittava kokemus on se, että katsojat näkevät Edelfeltin Lapsen ruumissaatto -maalauksessa Dustin Hoffmanin. Olen kuullut saman kommentin sekä suomalaisten että ulkomaisten katsojien suusta. Kysymys on siitä peränpitäjän hahmosta. On se näköinen!)
Näyttelyn jälkeen tein koko iltapäivän ankaraa "työtä" eli pesin ja vahasin venettä. Edellä mainitun näyttelyn ansiota on, että ymmärrän panna lainausmerkit tähän "työhön". Minun vanhanaikaisen mieleni mukaan lainausmerkit voitaisiin panna nykyään monen työn ympärille, esimerkkinä vaikka "pelityöt"...(Joilla päästään maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon...)
Itäkeskuksesta tulin sujuvasti metrolla keskustaan ja yhtäkkiä minä erakko kaipasin taas entisille, elämästä ja eri kulttuureista tiheille asuinseuduilleni eli Osloon, Århusiin, Uppsalaan Fyris-joen rannoille. Helsingissä on hiven samaa eloisuutta. Tietysti tykkään Tampereestakin, mutta kun talsin autiota Hämeenkatua kotiin, mieleeni palasi norjalaisten ystävien hämmästys samalta kadulta 1990-luvun alkupuolelta: Missä kaikki ovat? Vein heidät silloin Koskipuiston ravintolaan näyttääkseni, että kyllähän meitä sentään on, ja sain toisen hämmästyneen kysymyksen: Miksi kaikki ovat ihan samannäköisiä? Kuin kloonattuja!
Tuohon en ruvennut vastaamaan, vaikka pään läpi vilistivät Pirkka Puuhkalakit ja muut Hämeen harvat heimot ja erinäiset tutkimukset sisäsiittoisesta kansasta, jonka tautiperimäkin on ihan omanlaisensa.
Voi kun maailmaa voisi vähän ravistaa!
maanantai 9. toukokuuta 2011
TOUKOKUUN HUMALLUTTAVUUDESTA
Elämään ei totu, kirjoitti Leena Krohn joskus, ja se on äärettömän tosi lause. Kevääseenkään ei totu, sillä vaikka näitä on koettu erinäisiä kymmeniä, aina vain menee melkein jalat alta pelkästä ihmetyksestä. Vaahteroiden silmut putkahtavat yhtäkkiä täysin kuolleilta näyttäneisiin oksiin, vuokot tulevat entisille paikoilleen vanhasta muistista, korvasieniä uusillekin paikoille, sitruunaperhoset, nokkosperhoset, harsosiivet, huonekärpäset - missä ne kaikki ovat sinnitelleet pitkät kuoleman kuukaudet, kun yhtäkkiä ne ovat silmieni edessä kuin mitään autkoa ei olisi ollutkaan... Miten se oikein on mahdollista? Rastaslajeja en opi erottamaan, mutta monenlaista on luritus (ettei vain seassa olisi suorastaan ihanaa laulua, kuihtumattoman koululaisvitsin mukaan) - ja kaikkea on niin yltäkyllin, e ttä aika menee havainnointiin, vaikka tämmöinen proosallinen vanha nainen ei pääse siivoamisvimmastaan mihinkään. Maalla käydessä taistelu kaaosta vastaan jatkuu yltyvällä voimalla, vaikka tiedänkin, kumpi voittaa. Se en yrityksistäni huolimatta ole minä, mutta viis siitä. Haanpään Pussisen akka saattoi aikanaan päätellä, että vettä on maailmassa enemmän kuin p-aa, mutta voimasuhteet ovat kääntyneet, ikävä kyllä. Kirjoittaminenkin saa nyt olla tajunnavirtaa ilman kappaleita ja muita apuja, sillä tällä tapaa saa joskus autenttisen äänen kiinni ja jotkut tekevät hyviä tekstejäkin, mikä on periaatteessa kummallista, kun teksti on oikeastaan yhtä kuin "tekstiili", kudottu, punottu, suunniteltu, verkotettu. (Ja voi millaisia punnittuja, mutta samalla virtaavia ja pyörteisiinsä nieleviä, superälyllisiä, tajunnanvirtaa muistuttavia tekstejä ovat tehneet vaikka Sebald ja Proust ja Kilpi.) Mistä tuo herraseurue nyt tähän pullahti, mutta kirjoittajakouluttajanakin tiedän, että joskus on hyvä vetää tulppa auki ja antaa tulla. Siivoamaan ja järjestämään ehtii myöhemmin, jos se edes on välttämätöntä.
No siis, nyt on niin kiire Mummon Kammarin kirjallisuuskeskusteluun, että se taitaa olla tämän kirjoittamismuodon todellisin valintaperuste! Rästiin jääneet sanomalehdet ja aikakauslehdet olen juuri sentään saanut luettua ja olen kuluneiden viikkojen aikana ilokseni pannut merkille Hesarin ryhtiliikkeen. On helppoa tajuta herätyksen syy. Lehden avartunut ja moniäänistynyt linja alkaa jo muistuttaa muita hyviä pohjoismaisia lehtiä, joita olen joskus kipeästi kaivannut tässä ummehtuneessa ja kuppikuntaisessa maassa, jossa maakuntalehtien taso on ihan käsittämättömän surkeaksi painunut. Seurasin jo 60-luvulla paria maakunnallista valtalehteä, ja kovasta konservatiivisuudestaan huolimatta ne tarjoilivat ihan käpyää kulttuuritavaraa, ainakin välillä. Toisin on nyt, masentavan toisin. Nyt on huonesiistiä leuhkia tietämättömyydellä, suvaitsemattomuudella, historian tajun puutteella, nousukkuudella, ahneudella ja kaikkinaisella kökköydellä - ja tehdä hevosenkokoisia juttuja olemattomista asioista. Minä ikivanha, pohjoismaisuuteen mieltynyt, monessa maassa asunut surenkin aika paljon tämän maan henkistä tilaa ja tulevaisuutta. Kysymys on paljon pahemmasta kuin imagosta. Kysymys on poteroihin kaivautumisesta, ja poteroista meillä on pitkä, kouriintuntuva kokemus. Mutta mikä on, kun niistä ei päästä ylös, ei sitten millään. Kun 1970- ja 1980-luvuilla kuljin pitkin Pohjolaa kulttuurisilla "saarnamatkoillani", jouduin aina hieman selittelemäänkin suomalaisia, outoja kommervenkkejä ja sisäänpäinkääntyneisyyttä, ja silloin saattoi vielä tarjota yhdeksi selitykseksi sotia ja evakoiden asuttamista ja polvelta toiselle periytynyttä vaikenemisen kulttuuria ja eräänlaista puuteen ja kärsimyksen ihannointiakin, vaan etäistä aikaa se alkaa nyt olla. Sympatiaa Suomelle herui oikeastaan kaikkialla, missä kuljin (Norjassakin, jossa todettiin, että kohtalon oikusta olitte väärällä puolella). Ihailunsekaisesti todettiin, että hurjia olette kestäneet, mutta samalla asenne oli vähän semmoinen "jaloja villejä" ymmärtämään pyrkivä. Minä pyrin työssäni siihen, että katseltaisiin silmien tasalta toisiamme niin kuin vaikka Akseli Koskela, mutta nyt kiitän luojaa, ettei tarvitse enää olla kulttuuriapostolin työssä. Vierastan liian monia asioita tässä isieni maassa, vaikka voisin myös kirjoittaa kuin Pentti Holappa, että kotomaatani huudan, kun laine lyö vierasta rantaa... No, ei minulla(kaan) muuta kotomaata ole kuin suomen kieli ja tämmöisen sanominen on jo ylen kulunut fraasi, totta silti. Vielä hätäinen PS. Onkohan se kehuttu ja testeissä hyvin pärjäävä peruskoulummekin hieman epäonnistunut? Pojat lukevat huonosti, eivät ymmärrä lukemaansa, viihtyvät koulussa huonosti - ja a ivan liian harva aikuinenkin on vaativassa mielessä lukutaitoinen. Tuntuu, että opetuksen ja kasvatuksen uljaat tavoitteet ovat toteutuneet aika vajaasti. Mahtoiko minunkaan entisten opetusharjoittelijoitteni päähän jäädä semmoinen perusoppi, jota aloin aikaa myöten pitää kaikkein tärkeimpänä: on osattava lukea myös kaikki se, mitä ei kirjoiteta... Ajattelevista lukijoista on huutava pula, sujuvista lukijoista ei, ja nyt lopetan tämän parissa minuutissa suolletun jutun ja juoksen...
No siis, nyt on niin kiire Mummon Kammarin kirjallisuuskeskusteluun, että se taitaa olla tämän kirjoittamismuodon todellisin valintaperuste! Rästiin jääneet sanomalehdet ja aikakauslehdet olen juuri sentään saanut luettua ja olen kuluneiden viikkojen aikana ilokseni pannut merkille Hesarin ryhtiliikkeen. On helppoa tajuta herätyksen syy. Lehden avartunut ja moniäänistynyt linja alkaa jo muistuttaa muita hyviä pohjoismaisia lehtiä, joita olen joskus kipeästi kaivannut tässä ummehtuneessa ja kuppikuntaisessa maassa, jossa maakuntalehtien taso on ihan käsittämättömän surkeaksi painunut. Seurasin jo 60-luvulla paria maakunnallista valtalehteä, ja kovasta konservatiivisuudestaan huolimatta ne tarjoilivat ihan käpyää kulttuuritavaraa, ainakin välillä. Toisin on nyt, masentavan toisin. Nyt on huonesiistiä leuhkia tietämättömyydellä, suvaitsemattomuudella, historian tajun puutteella, nousukkuudella, ahneudella ja kaikkinaisella kökköydellä - ja tehdä hevosenkokoisia juttuja olemattomista asioista. Minä ikivanha, pohjoismaisuuteen mieltynyt, monessa maassa asunut surenkin aika paljon tämän maan henkistä tilaa ja tulevaisuutta. Kysymys on paljon pahemmasta kuin imagosta. Kysymys on poteroihin kaivautumisesta, ja poteroista meillä on pitkä, kouriintuntuva kokemus. Mutta mikä on, kun niistä ei päästä ylös, ei sitten millään. Kun 1970- ja 1980-luvuilla kuljin pitkin Pohjolaa kulttuurisilla "saarnamatkoillani", jouduin aina hieman selittelemäänkin suomalaisia, outoja kommervenkkejä ja sisäänpäinkääntyneisyyttä, ja silloin saattoi vielä tarjota yhdeksi selitykseksi sotia ja evakoiden asuttamista ja polvelta toiselle periytynyttä vaikenemisen kulttuuria ja eräänlaista puuteen ja kärsimyksen ihannointiakin, vaan etäistä aikaa se alkaa nyt olla. Sympatiaa Suomelle herui oikeastaan kaikkialla, missä kuljin (Norjassakin, jossa todettiin, että kohtalon oikusta olitte väärällä puolella). Ihailunsekaisesti todettiin, että hurjia olette kestäneet, mutta samalla asenne oli vähän semmoinen "jaloja villejä" ymmärtämään pyrkivä. Minä pyrin työssäni siihen, että katseltaisiin silmien tasalta toisiamme niin kuin vaikka Akseli Koskela, mutta nyt kiitän luojaa, ettei tarvitse enää olla kulttuuriapostolin työssä. Vierastan liian monia asioita tässä isieni maassa, vaikka voisin myös kirjoittaa kuin Pentti Holappa, että kotomaatani huudan, kun laine lyö vierasta rantaa... No, ei minulla(kaan) muuta kotomaata ole kuin suomen kieli ja tämmöisen sanominen on jo ylen kulunut fraasi, totta silti. Vielä hätäinen PS. Onkohan se kehuttu ja testeissä hyvin pärjäävä peruskoulummekin hieman epäonnistunut? Pojat lukevat huonosti, eivät ymmärrä lukemaansa, viihtyvät koulussa huonosti - ja a ivan liian harva aikuinenkin on vaativassa mielessä lukutaitoinen. Tuntuu, että opetuksen ja kasvatuksen uljaat tavoitteet ovat toteutuneet aika vajaasti. Mahtoiko minunkaan entisten opetusharjoittelijoitteni päähän jäädä semmoinen perusoppi, jota aloin aikaa myöten pitää kaikkein tärkeimpänä: on osattava lukea myös kaikki se, mitä ei kirjoiteta... Ajattelevista lukijoista on huutava pula, sujuvista lukijoista ei, ja nyt lopetan tämän parissa minuutissa suolletun jutun ja juoksen...
maanantai 2. toukokuuta 2011
OUDOKSUNTAA
En ole ensimmäinen enkä ainoa, joka ihmettelee elämää aina vain enemmän. Ihmettelyyn on monta niin suurta aihetta, etten tässä omituisessa kirjoittamismuodossa kajoa niihin lainkaan.
Mietiskelenpä uutistarjontaa välitöikseni. Nyt kuulutetaan Osama bin Ladenin kuolemaa. Uutisissa toistuu sana riemu. Jotkut ovat huutaneet äänensä käheiksi. Tuntuu uskomattoman lapsekkaalta. Tuolle vanhalle miehelle olisi tullut luomuratkaisukin ihan milloin vain. CIA olisi jäänyt ilman hatunsulkaa.
Siitä on aikaa, kun Claude Simon kirjoitti näin: "Heidät voi tappaa - tappaa voi aina - mutta silloin tappaa ainoastaan heidän äänensä, sanansa, ei heidän ruumistaan, koska he eivät ole määrätyllä hetkellä siellä tai täällä vaan kaikkialla ja aina, heitä ilmestyy loputtomiin."
Eli oikeastaan ei edes heidän ääntään ja sanojaan voi tappaa. Tarun hirviöltä lyötiin pää poikki ja tilalle kasvoi kymmenen. Kuinka monelta ihmishirviöltä on viime vuosikymmeninäkin katkaistu pää - ja mitä on seurannut. Teloitusten teho kestää noin 10 minuuttia. Ongelmien ratkaisu kestää vuosikymmeniä. Niin sanotun arabikadun ongelmat eivät ratkea vuosisadassakaan.
En yritä olla itseäni viisaampi, kun en oikeasti tämmöisistä asioista paljon tiedä, mutta omasta lähihistoriastamme kirjoittanut Väinö Linnakin osasi ujuttaa Tuntemattoman loppuriveille "Voi voittajia". Aina se menee myös niin. Miksi ihmiskunta ei tätä opi? En usko, että oppii ikinä. Se on genetiikkamme vastaista.
On tämä viikonloppu tuonut monella muullakin tavalla esiin ihmisen irrationaalisuuden. Tutkijoidenkin mukaan aivoissamme on jokin "kolo", jossa asuvat järkeämme isommat asiat eli jumaluudet, ihmeet, sadut, kaikki yliluonnollinen. Se kolo taitaa olla aika iso aivo-osasto. Itseni tunnen tylsimykseksi, kun en lumoudu enkä itke, vaikka kulta ja purppura loistaa ja tupsut heiluvat ja hevoset askeltavat ja kiesit keikkuvat, kun kaksi kaunista, nuorta ihmistä menee naimisiin. Ilmiö on kovin tavallinen! En löydä siitä sitä "yliluonnollisuutta", jota pitäisi. Koko spektaakkeli on hienosti näytelty satu, joka tarjoaa hetken unohdusta oman suttuisen arkemme keskellä. Satujen merkitystä en tietenkään kiistä, mutta vähempikin kohkaaminen riittäisi.
Niin kuin riittäisi noissa autuuttamisseremonioissakin. Tulee ihan kiusaantunut olo. Maailma, koko luontokin, on täpötäynnä paljon suurempia ihmeitä kuin jonkun nunnan taudin (todellinen tai kuviteltu) paraneminen. Asia sinänsä on epäkiinnostava ja vanhan vaikka paavillisenkin miesvainaan arkun kaivelu ajatuksenakin epämiellyttävää, mutta ei mitään tärkeää. Massaliikkeet ja massahysteria minua askarruttavat. Onko niistä koskaan seurannut mitään hyvää? Jotain aivan muuta on. Vain yksilöt ajattelevat, eivät koskaan laumat.
Kuulostan jo omissakin korvissani epäsosiaaliselta. Varmaan olenkin. Mikä ei kumoa sitä tosiasiaa, että minulla on muutamia todella hyviä ystäviä ja tykkään puhumisesta ja pohtimisesta...
Mietiskelenpä uutistarjontaa välitöikseni. Nyt kuulutetaan Osama bin Ladenin kuolemaa. Uutisissa toistuu sana riemu. Jotkut ovat huutaneet äänensä käheiksi. Tuntuu uskomattoman lapsekkaalta. Tuolle vanhalle miehelle olisi tullut luomuratkaisukin ihan milloin vain. CIA olisi jäänyt ilman hatunsulkaa.
Siitä on aikaa, kun Claude Simon kirjoitti näin: "Heidät voi tappaa - tappaa voi aina - mutta silloin tappaa ainoastaan heidän äänensä, sanansa, ei heidän ruumistaan, koska he eivät ole määrätyllä hetkellä siellä tai täällä vaan kaikkialla ja aina, heitä ilmestyy loputtomiin."
Eli oikeastaan ei edes heidän ääntään ja sanojaan voi tappaa. Tarun hirviöltä lyötiin pää poikki ja tilalle kasvoi kymmenen. Kuinka monelta ihmishirviöltä on viime vuosikymmeninäkin katkaistu pää - ja mitä on seurannut. Teloitusten teho kestää noin 10 minuuttia. Ongelmien ratkaisu kestää vuosikymmeniä. Niin sanotun arabikadun ongelmat eivät ratkea vuosisadassakaan.
En yritä olla itseäni viisaampi, kun en oikeasti tämmöisistä asioista paljon tiedä, mutta omasta lähihistoriastamme kirjoittanut Väinö Linnakin osasi ujuttaa Tuntemattoman loppuriveille "Voi voittajia". Aina se menee myös niin. Miksi ihmiskunta ei tätä opi? En usko, että oppii ikinä. Se on genetiikkamme vastaista.
On tämä viikonloppu tuonut monella muullakin tavalla esiin ihmisen irrationaalisuuden. Tutkijoidenkin mukaan aivoissamme on jokin "kolo", jossa asuvat järkeämme isommat asiat eli jumaluudet, ihmeet, sadut, kaikki yliluonnollinen. Se kolo taitaa olla aika iso aivo-osasto. Itseni tunnen tylsimykseksi, kun en lumoudu enkä itke, vaikka kulta ja purppura loistaa ja tupsut heiluvat ja hevoset askeltavat ja kiesit keikkuvat, kun kaksi kaunista, nuorta ihmistä menee naimisiin. Ilmiö on kovin tavallinen! En löydä siitä sitä "yliluonnollisuutta", jota pitäisi. Koko spektaakkeli on hienosti näytelty satu, joka tarjoaa hetken unohdusta oman suttuisen arkemme keskellä. Satujen merkitystä en tietenkään kiistä, mutta vähempikin kohkaaminen riittäisi.
Niin kuin riittäisi noissa autuuttamisseremonioissakin. Tulee ihan kiusaantunut olo. Maailma, koko luontokin, on täpötäynnä paljon suurempia ihmeitä kuin jonkun nunnan taudin (todellinen tai kuviteltu) paraneminen. Asia sinänsä on epäkiinnostava ja vanhan vaikka paavillisenkin miesvainaan arkun kaivelu ajatuksenakin epämiellyttävää, mutta ei mitään tärkeää. Massaliikkeet ja massahysteria minua askarruttavat. Onko niistä koskaan seurannut mitään hyvää? Jotain aivan muuta on. Vain yksilöt ajattelevat, eivät koskaan laumat.
Kuulostan jo omissakin korvissani epäsosiaaliselta. Varmaan olenkin. Mikä ei kumoa sitä tosiasiaa, että minulla on muutamia todella hyviä ystäviä ja tykkään puhumisesta ja pohtimisesta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)