En ole ensimmäinen enkä ainoa, joka ihmettelee elämää aina vain enemmän. Ihmettelyyn on monta niin suurta aihetta, etten tässä omituisessa kirjoittamismuodossa kajoa niihin lainkaan.
Mietiskelenpä uutistarjontaa välitöikseni. Nyt kuulutetaan Osama bin Ladenin kuolemaa. Uutisissa toistuu sana riemu. Jotkut ovat huutaneet äänensä käheiksi. Tuntuu uskomattoman lapsekkaalta. Tuolle vanhalle miehelle olisi tullut luomuratkaisukin ihan milloin vain. CIA olisi jäänyt ilman hatunsulkaa.
Siitä on aikaa, kun Claude Simon kirjoitti näin: "Heidät voi tappaa - tappaa voi aina - mutta silloin tappaa ainoastaan heidän äänensä, sanansa, ei heidän ruumistaan, koska he eivät ole määrätyllä hetkellä siellä tai täällä vaan kaikkialla ja aina, heitä ilmestyy loputtomiin."
Eli oikeastaan ei edes heidän ääntään ja sanojaan voi tappaa. Tarun hirviöltä lyötiin pää poikki ja tilalle kasvoi kymmenen. Kuinka monelta ihmishirviöltä on viime vuosikymmeninäkin katkaistu pää - ja mitä on seurannut. Teloitusten teho kestää noin 10 minuuttia. Ongelmien ratkaisu kestää vuosikymmeniä. Niin sanotun arabikadun ongelmat eivät ratkea vuosisadassakaan.
En yritä olla itseäni viisaampi, kun en oikeasti tämmöisistä asioista paljon tiedä, mutta omasta lähihistoriastamme kirjoittanut Väinö Linnakin osasi ujuttaa Tuntemattoman loppuriveille "Voi voittajia". Aina se menee myös niin. Miksi ihmiskunta ei tätä opi? En usko, että oppii ikinä. Se on genetiikkamme vastaista.
On tämä viikonloppu tuonut monella muullakin tavalla esiin ihmisen irrationaalisuuden. Tutkijoidenkin mukaan aivoissamme on jokin "kolo", jossa asuvat järkeämme isommat asiat eli jumaluudet, ihmeet, sadut, kaikki yliluonnollinen. Se kolo taitaa olla aika iso aivo-osasto. Itseni tunnen tylsimykseksi, kun en lumoudu enkä itke, vaikka kulta ja purppura loistaa ja tupsut heiluvat ja hevoset askeltavat ja kiesit keikkuvat, kun kaksi kaunista, nuorta ihmistä menee naimisiin. Ilmiö on kovin tavallinen! En löydä siitä sitä "yliluonnollisuutta", jota pitäisi. Koko spektaakkeli on hienosti näytelty satu, joka tarjoaa hetken unohdusta oman suttuisen arkemme keskellä. Satujen merkitystä en tietenkään kiistä, mutta vähempikin kohkaaminen riittäisi.
Niin kuin riittäisi noissa autuuttamisseremonioissakin. Tulee ihan kiusaantunut olo. Maailma, koko luontokin, on täpötäynnä paljon suurempia ihmeitä kuin jonkun nunnan taudin (todellinen tai kuviteltu) paraneminen. Asia sinänsä on epäkiinnostava ja vanhan vaikka paavillisenkin miesvainaan arkun kaivelu ajatuksenakin epämiellyttävää, mutta ei mitään tärkeää. Massaliikkeet ja massahysteria minua askarruttavat. Onko niistä koskaan seurannut mitään hyvää? Jotain aivan muuta on. Vain yksilöt ajattelevat, eivät koskaan laumat.
Kuulostan jo omissakin korvissani epäsosiaaliselta. Varmaan olenkin. Mikä ei kumoa sitä tosiasiaa, että minulla on muutamia todella hyviä ystäviä ja tykkään puhumisesta ja pohtimisesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti