On se vaan kummallista, että kun Helsingin-matkat ovat harventuneet, ne rupeavat muuttumaan elämyksiksi! Osuin aamulla junavaunuun, jossa oli neljä nuorta äitiä pienten vauvojensa kanssa.Ihmettelin käytännöllisiä vaunuja, joihin sopi vaikka mitä tavaroita. Ihmettelin vauvoja, miten pieniä ne voivatkaan olla - ja äitejä, jotka vaikuttivat koulutytöiltä. Ja miten luontevasti he keskustelivat englanniksi kiinalaissyntyisen äidin kanssa ja pulppusivat sitten taas omia kokemuksiaan suomeksi. Ajattelin, että noinhan sen pitäisi mennä... Maailma on yhteinen ja nuo pienet saavat sen perinnökseen hyvin kurjassa ja ongelmallisessa kunnossa. Jostakin syystä nuoret vanhemmat ovat minun silmissäni muistuttaneet jo kauan lapsia - ja kun menin Ateneumiin katsomaan Arjen sankarit -näyttelyä, mietin, miten nopeasti entisajan lapset alkoivat muistuttaa vanhempiaan. Eihän silloin nuoruutta oikein edes ollut.
Silti on jännä nähdä, miten esimerkiksi Eero Järnefelt teki kaskenpolttajatytöstä paljon alkuperäismallia surkeamman ja likaisemman. No, taulussa on sanoma, ja Järnefelt halusi tuoda sen voimakkaasti esille. (Toistuva, huvittava kokemus on se, että katsojat näkevät Edelfeltin Lapsen ruumissaatto -maalauksessa Dustin Hoffmanin. Olen kuullut saman kommentin sekä suomalaisten että ulkomaisten katsojien suusta. Kysymys on siitä peränpitäjän hahmosta. On se näköinen!)
Näyttelyn jälkeen tein koko iltapäivän ankaraa "työtä" eli pesin ja vahasin venettä. Edellä mainitun näyttelyn ansiota on, että ymmärrän panna lainausmerkit tähän "työhön". Minun vanhanaikaisen mieleni mukaan lainausmerkit voitaisiin panna nykyään monen työn ympärille, esimerkkinä vaikka "pelityöt"...(Joilla päästään maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten joukkoon...)
Itäkeskuksesta tulin sujuvasti metrolla keskustaan ja yhtäkkiä minä erakko kaipasin taas entisille, elämästä ja eri kulttuureista tiheille asuinseuduilleni eli Osloon, Århusiin, Uppsalaan Fyris-joen rannoille. Helsingissä on hiven samaa eloisuutta. Tietysti tykkään Tampereestakin, mutta kun talsin autiota Hämeenkatua kotiin, mieleeni palasi norjalaisten ystävien hämmästys samalta kadulta 1990-luvun alkupuolelta: Missä kaikki ovat? Vein heidät silloin Koskipuiston ravintolaan näyttääkseni, että kyllähän meitä sentään on, ja sain toisen hämmästyneen kysymyksen: Miksi kaikki ovat ihan samannäköisiä? Kuin kloonattuja!
Tuohon en ruvennut vastaamaan, vaikka pään läpi vilistivät Pirkka Puuhkalakit ja muut Hämeen harvat heimot ja erinäiset tutkimukset sisäsiittoisesta kansasta, jonka tautiperimäkin on ihan omanlaisensa.
Voi kun maailmaa voisi vähän ravistaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti