Syksy muuttaa linnut, kirjoitti runoilija muinoin. Minä kirjoitan, että vuosi muuttaa ihmiset - fyysisestikin, mutta varsinkin henkisesti, aina pienen pätkän johonkin outoon suuntaan. Äidilläni oli tapana sanoa, että vuosi vanhan vanhentaa ja lapsen kasvattaa. Tämä palasi mieleen, kun taas olin semmoisella retkellä, johon osallistun kerran vuodessa. En muista, olenko retkeillyt tämän eloisan, noin 50-päisen naisporukan kanssa neljänä vai viitenä vuotena, eli tämä on uusi juttu elämässäni, mutta kirpaisee nähdä ajan kulku. Ja tuntea itsessään. Jonkun jalka ei tahdo enää millään nousta bussin portaita, joku juttelee innokkaasti, mutta repliikit vinksottavat, kun hän ei kuule, mitä muut sanovat, joku ei enää näe, mitä ne pikku "flakut" Sillanpään kotitöllin seinissä ovat - siis ne pienet tekstitaulut. Jollekulle ei käki enää kuku, silmiin herahtavat vedet, huulet kysyvät, minne kaikki meni...
Kun olin nuori, vanhat ihmiset olivat mielestäni olleet vanhoja aina. En ymmärtänyt, mitä ihmettelemistä tai valittelemista siinä olisi. Nyt unen tuntu on vahva. Aistin sen ikätovereistakin. Tunnelmaa koetetaan keventää heittämällä huulta vanhainkodista. "No sitten Koukkuniemessä teen niin ja niin..." Toiset nauravat, mutta joiltakin nauru juuttuu jo kurkkuun. Minullekin naurettiin pitkään, kun sanoin, että minä vanha ihminen... Kukaan ei naura enää, kun sanon olevani vanha. Itse kuulostelen sanaa korvissani. Siitä on kadonnut affektisuus. Pelottavuutta on voinut tulla hiven lisää. Katselin, kun vanha, hoiperteleva nainen lähti bussista kotiinsa. Toivoin, että osoite on muistissa. Että jalat vievät tutulle ovelle. Mutta kukaan ei siellä häntä odota. Ja hänkin on sentään synnyttänyt kaksi lasta. Hänellä on ollut kaksi aviomiestä. Sitten on vain hiljainen koti ja päivä päivältä rispaantuva muisti.
Olemme päässeet riitelevistä suurperheistä, pahoista miniöistä ja anopeista, jotka saattoivat kyllä antaa epämieluisan läheisen virua tuskissaan ja madoissaan kuolinvuoteella. Nykyisessä elämänmuodossakin on "matoja", joita emme näe.
Loppukevennys: kävimme paikassa, joka oli myös eräänlainen uni. Kuninkaallinen villa keskellä niin sanotusti ei mitään. Se on yhden keräilijäpariskunnan intohimoisen työn tulos. Huomattavan outo kokonaisuus. Yksi sali oli jugendia, yksi rokokoota, yksi barokkia, kylppäri kuin Ludvig XIV:llä ja keittiössä myös talonpoikaisnurkkaus Porin Valu -helloineen. Armoton, unenomainen sekamelska, mutta voi himputti, kuinka kiinnostaa tämä ihmislaji! Mistä tällaiset unet tulevat? Mistä se loputon energia ja intohimo, jota kokoelmat ovat vaatineet. Väkeä käy kuin meren mutaa. Isäntä on pukeutunut kuninkaallisesti ja tarjoaa lakkakakut ja kahvit tanskalaisista kuninkaallisista Lokki-serviiseistä. Minua tuppasi naurattamaan koko ajan, vaikka en oikein osaa selittää, miksi. Toisaalta tunsin olevani nuorisoseuratalon kulisseissa. Toisaalta prameus ja esineistön kalleus riisti tämmöiset ajatukset.
Ei, elämästä ei saa selvää, eikä varsinkaan ihmisestä, mutta oli koskettavaa katsella Sillanpään pikkuruista kotisaunaa. Miten se iso mies on lainkaan mahtunut sinne lavolle hautomaan surujaan ja häpeäänsä, kun joutui palaamaan Helsingistä vanhojen vanhempien elätettäväksi, kylän pilkattavaksi. Hauska oli kuulla, että muinoinen vuokraemäntä oli jälkeenpäin todennut hyyryläisistään F. E.:stä ja Sigridistä, että olism mää ne paremmin pitäny, ko olisin tiätäny, että siittä semmonnen noopeli tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti