Kyl se o sukkelaa, ko viirekymmene kilometri pääs kaupunkist voi ol iha toises mailmas. Pyy (poikane vissiinki taik muute vähä pöhkö) lensi yhtäkkii mu ja mu kaffeekuppini välist niät oikee ilmavirta tuntu. Kuikkapari jutteli jottai keskenäs järvel eikä tykänny huanoo, vaik mää ui iha hee lähelles. Ikkunat tuli pestyy ja yks kuusi kaarettuu, ko se oli nin ruskee. Silti tuli se olo, et taisi ol tyhmä tyä. Mikä mää ole kuuste färrii määräämää. Mut kyl mää se oksei ja pilppusi. Katiskas oli mahrotoi suutari, ja sil mää sanoi, et lähres jatkamaa elämääs. Mää e tahro sitä määrät. Sama tiä mää vei katiska vajjaa. Sihe sammaa vajjaa, misä mul tuli kauhee huano omatunto, ko siäl oli hyljätty mustarastaa pesä. Nätit siniset munat oli jääny sihe ja se kaikki o mu rymsteeramiseni syyt. Kukkaa ei ollu käyny mökil aikoihi ja lintu oli kerriinny luulemaa, et täsä hiljases vajas o hyvä pesäpaikka. Mut ihmine pillaa kaikki. Ilma oli ninko linnu maitoo ja punane aurinko laski järve taa - ja silti mää olsi tarvinnu jokku kuulosuajukset. Vastapäisel isol tontil prätisi ja prutisi joku kamala trimmeri, niät saatii tontti näyttämää kolffipaanalt. Se o sukkela kauneusihanne! Sil kynityl nurmel ei sit ennää asu eres yksikä päästäine taik eres heinäsirkka. Mää irvisteli sinneppäi ja ajatteli, et pankaa vaik muavimattoo... Olis tasasempaa!
Ja mun olis tarvinnu tul paljo aikasemmi kaupunkii, ko huamisaamusti tarttee lähtee Tanskaa ja se kuukausittaine Kröönruuskaki oli viäl kirjottamati (ja siit tämä kiäliki jäi nyte pääl) ja pyykit pesemäti ja vaik mitä. Miälelläni mää lähre Tanskaa, ko mää tykkää siit elämämyänteisest ja sallivast ilmapiirist. Se o siäl säilyny, vaik se o nin tihheesti asuttu maa. Ni mut piti sannoo, et mitä varte mää e päässy aikasemmi poijes mökilt. Se oli se, ko tua poikaystävä Kasper oli kolme yät hukkateil. Mää pelkäsi jo, et hän o joutunu ilvekse vattaa. Se olis luamukualema, mut emmää sitä silti hänel sois. Mut tänäpä aamusti hän ilmesty vihro viime terassil ja korvis oli vähä kraapaleit. Hän o iha selvästi joutunu tappeluu ja oli vähä arriistunu. Lohrutukseks mää onkei hänel yhre särje. Ja funteerasi taas tätä turhapäiväst tappamist. Mut kissa o lihasyäjä. Mut kuuluuko kissa tän... Varsinki ko se soppii nin huanosti munki liikkuvaisee elämämuatooni. Ain o kova funteeraamine, et kuka voi tul ja passat. Ja ain o kova rahtaamine, ko se ei eres kävel itte, ko lähretää maal. Linjapiilii mennes mää ole ko mikäki Rajamäe rykmentti, ko o kassit ja kissa ja selkäreppu.
Ja mää myännä, et jonaki heikkon hetken mää kattele hänt, et lähtisiks sää jo kissoje taivaasee... Ja heti tullee kauhee omatunto, ko se kattoo minnuu salamyhkäsil keltasil silmilläs. Nytenki se tosa siivoo tassujas ja kiärittellee mu pöyrälläni. Ko o noi hianot ja kummallise silmät ja tommosseet viikset ja sulava kroppa, ni asia o sil selvä. Mää e voi noi mutkikkaast järjestelmäst millää päättää. Ko ei kukkaa pystys tommost tekemäänkä, vaik me tehrää vaik mimmosii tiatokonneit.
Nyte kone kii, vaik pääskyset lentää viäl taivaal ja lokit kiljuu! Mökkirannas pyrähteli semmone lintu, ko mää luuli kivitaskuks, mut se o hiukka masentavvaa, ko yks lähiommaine korjaa ain kaikki mu lajimääritykseni. Vaik hän ei olis nähny koko lintuu, ni siält tullee, et se oli rantasipi. Olkoo sit. Tunnemmää ainaki varikset ja jouttenet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti