Pään sisällä soi yhä ja sielu on kuin pesty! Sitä merkitsee vuosittainen käynti Naantalin musiikkijuhlilla. Ryhmämme ruokailee ensin ruhtinaallisesti, menee Rymättylän vanhaan kirkkoon, vaeltelee sitten Naantalissa, ja illan päättää Naantalin kirkossa pidettävä konsertti. Kaunista, klassista, rauhoittavaa. Voiko mikään olla kauniimpaa kuin hyvin soitettu klassinen musiikki? En usko. Vaikka miten kauneuksia voisi vertailla? Ei voi. Mutta musiikin terapeuttinen voima on valtava.
Naantalin kirkkoa katselen myös sillä silmällä, että siellä oli tädilläni tapana istua 50-luvulla, kun hän oli töissä Naantalin kylpylässä. Ihan kuin kohtaisin hänet, kun katselen samoja muureja... Hän oli yksinäinen kulkija, vähän kuin minä. Aina vähän väärässä paikassa. Rymättylän kirkon kiemuraisia maalauksia katsellessa pääsee kurkistamaan vuosisatojen takaiseen mielenmaisemaan. Maailma on silloinkin ollut pelottava paikka, täynnä uhkaa ja ahdistusta. Mutta on sen täytynyt näyttää lohduttavalta, kun alttariseinällä maalaismiehen näköinen Pietari seisoo iso avain kädessä taivaan talon (= pikkuisen mökin) ovipielessä ja toivottaa tervetulleeksi. Vuosi vuodelta pidän tuosta maalauksesta enemmän, vaikka (tai koska) se on ihan absurdi.
Mietin paikan tai paikkojen henkeä alkuviikosta myös Kööpenhaminassa. Tiedän kyllä Tanskan ongelmistakin ja nykyisestä oikeistopopulismin aallosta, mutta Tanskan syvimpään olemukseen se ei ulotu mitenkään. Tanskaa ei oikeasti voi muuttaa. Eiväthän sitä voineet muuttaa edes miehittäjänatsit sodan aikana. Tanskalaiset eivät suostuneet "näkemään" heitä, vaan kääntyivät katsomaan esimerkiksi tyhjiä näyteikkunoita.
Nyky-Köpiksen 5000 ravintolaa saavat melkein uskomaan, että ihmiset elävät toistensa ruokkimisesta ja passaamisesta. Sekin jäi mieleen, että koko vaelteluni aikana en nähnyt yhtään oikeaa alkkista, vaikka viiniä ja olutta lipitetään koko ajan joka paikassa. Mutta ei synkeästi vaan iloisesti. Jospa iloinen lipitys on terveellisempää kuin suomalainen rähinäviina. On se, vaikka ei se maksakirroosia estä. Kyllä sitä on paljon Tanskassa.
Pyöräliikenne saa turistin varomaan varpaitaan. Pyöräilijöiden virta menee kovaa, nuorimmat polkijat näyttävät noin viisivuotiailta. Kypärä sentään päässä. Joku vie vauvaa käsivarrella ilman mitään suojaa, vain toinen käsi ohjaustangolla. Mahastani vihlaisee.
Ravintolassa vauvat ovat ihan tavallinen näky ja ne imetetäänkin siinä ohessa. Itse olin 70-luvulla niin naiivi, että ihmettelin tiedekuntaneuvoston kokouksissa istuvia imettäviä äitejä. Ajattelin, että suomalaisprofessoreilta olisi nyt mennyt kahvi väärään kurkkuun. Meillä raskauteen, synnytykseen, imetykseen liittyvä oli pitkään vähän kuin häpeällistä. Muistan ajan, jolloin naispappeutta vastustettiin silläkin argumentilla, että nainenhan voi tulla raskaaksi... Kapinoivassa mielessäni mietin jo silloin, että taisipa Mariakin olla raskaana... Niinhän tarina kertoo. Vieläkin nousee mielen pohjalle pieni happamuus, kun ajattelen tuhansia Marian kuvia, joita olen eurooppalaisissa museoissa ja kirkoissa nähnyt, mutta en muista nähneeni yhtään kuvaa lasta odottavasta Mariasta! Omituista.
Kaupunkivaelluksellani törmään joka puolella kirjaviin, muovisiin (?) elefanttipatsaisiin, jotka muistuttavat Kauko-Idän elefanttien ahdingosta. Voin antaa almun niiden hyväksi. Tämäkin tuntuu aivan luontevalta Kööpenhaminassa. Se on oikeasti kansainvälinen ja hengeltään avoin, vuodesta toiseen maailman parhaiden kaupunkien kolmikkoon valittu. Yliopistollakin kuljen Euroopan juurien tutkimisen projektihuoneiden vierestä - vai mitä ne mahtoivat olla. Ainakin oli hyvät tilat ja hyvät kirjastot. Tällaisissa tilanteissa koen aina, että Suomessa eurooppalainen kulttuuriperintö on sittenkin aika ohutta. Suomalainen kulttuuri tuijottaa liikaa taaksepäin, lämpiää sisään kuin savupirtti, vaikka paluuta entiseen ei millään ole. Tietysti tämä on sitä samaa käpertymistä, mitä kulttuurisilla rajapinnoilla kaikkialla. Itä pelottaa ja länsi antaa alemmuudentunteita ja etelä tarjoaa liian kirjavaa ja sakeaa perintöä ja pohjoisessa alkaa ilmastonmuutos panna vähän kaikkea uusiksi. Silloin käännytään sisäänpäin, mutta lopulta poksahtaa... Tämä huolettaa - eikä yksin minua. Vihakirjoittelu ja muu kummallinen koohotus syntyy eristymisestä ja pelosta.
Onneksi olen eläkemummo ja olen saanut lopettaa ainakin julkisen suomalaisuusvatkaamisen. Katselen Amagerin nuorten naisten kumisaappaita, jotka vaikuttavat olevan nyt kuuminta hottia. Taidan lähteä Köpikseen seuraavalla kerralla mökkivarusteissani. Sepelkyyhky talsii tarmokkaasti ravintolan nurmikolla ja koetan sanoa sille, että sinullakin on identiteettikriisi. Et ole pulu, vaan metsälintu. Lähde pois. Ei se lähde. Molemmat elämme sekavien identiteettien maailmassa.
Ajatukseni katkeaa, kun pöydälläni alkaa pörrätä laite, joka vilkkuu ja ilmoittaa, että voisin hakea ruokani ravintolan tiskiltä. Noidun tätä laitemaailmaa, joka on läsnä kaikkialla. Kännykkä ilmoittaa, milloin voin tsekata itseni koneeseen, enkä minä ole kenellekään numeroani antanut... No, jalkapannassa olemme muutkin kuin IMF:n entinen johtaja.
Kun palaan hotellihuoneeseen, katson maailman typerimmän ohjelman ällöttävistä luksushuviloista pitkin Tanskaa. Pariskuntia pannaan arvuuttelemaan, mitä nämä maksavat. Heti tykkään jo vähemmän Tanskasta! Sekin naurattaa, kun kylppärin lappu kehottaa minua antamaan lahjan ympäristölle. Lahja on se, että jos panen pyyhkeen koukkuun, sitä ei pestä yhden käyttökerran jälkeen. No myönnän, että tämäkin merkitsee jotain, koska tapa on yleistynyt ainakin koko Länsi-Euroopassa. Säästyy siinä muutama tonni vettä ja pesuaineita, mutta montakohan tonnia turhia kemikaaleja oli Magasinin hehtaarien kokoisella kemikaaliosastolla, jonka läpi jouduin kävelemään päästäkseni suorinta tietä metroon... Kylppärin lappu vertautui yhtäkkiä mielessäni siihen, että Dachaun polttouuniin menijä kampaisi viimeiseksi teokseen tukkansa (jos sitä vielä olisi). Ontuva vertaus.
Mutta on maailma ihan oikeasti hullu paikka. Täynnä sallivuutta ja kauneutta (sekä luontaista että ihmisten tekemää) ja hyvää tahtoa - ja yhtä täynnä pahuutta ja tuhoa ja vihaa ja tietämättömyyttä. Koneesta katselin kauniisti kimmeltävää Itämerta, melkein kuollutta merta. Lajimme on ollut tehokas eikä kykene kääntämään suuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti