KULTTUURIPLÄJÄYKSIÄ KERRAKSEEN

Syksyn merkki se on, että "tapahtumat" ja muut performanssit vaihtuvat sisätilojen seminaareiksi. Mutta ähky meinasi tulla! Torstaina ja perjantaina oli Helsingissä tietokirja.fi -istunnot Tieteiden talossa ja ohjelma tosi kiinnostavaa. En voinut osallistua kuin torstaina, mutta olin ylen tyytyväinen antiin. Markku Jokisipilä, Jenni Kirves ja Matti Klinge pohdiskelivat tietokirjoja Suomen historian kipupisteiden kuvaajina - ja kävi aivan kuten odotin ja toivoin: tuommoinen kevyt sana kuin kipupiste ammuttiin alas. Historiassamme on paljon kipua, mutta ei se ilmene minään erityisinä pisteinä. Pidin Matti Klingen raikkaasta tuuletuksesta, kun pohdittiin, miksi Suomessa ilmestyy niin paljon sotakirjallisuutta. Kyllähän se tiedetään, että osittain se on myös viihdyttävää, ei vain valistavaa. Menneistä karmeuksista on mukava lukea nojatuolissa lukulampun alla...

Klinge murtaa mukavalla tavalla myös vakiintunutta termistöä. Olen hyödyntänyt ulkomaanlehtorina paljon hänen oppejaan, vaikka en ole koskaan opiskellut historiaa. Olen kuitenkin hänen perässään osannut korostaa, ettei Suomi ollut mikään alusmaa vaan itäinen osa valtakuntaa Ruotsin aikana (Klinge ei pidä edes termistä Ruotsin vallan aika). Autonomian aikana kuuluttiin integroituneena osana keisarikuntaan. Klingen mukaan meillä on taipumus vähän dualistiseen omakuvaan. Toisaalta ruikutetaan, että meitä on sorrettu - ja toisaalta: "Vi är så fina!" Luulenpa silti, ettei ole montakaan kansakuntaa, jolla ei olisi tätä taipumusta kaksoisnäköön. Keskustelussa sivuttiin myös sitä "kipupistettä", mikä vanhan rajan ylitys joillekin jatkosodan aikana oli. Tästä on viime aikoina puhuttu ja esitetty dokumentteja. Luultavaa on, että suurin osa sotilaista ei miettinyt paljonkaan koko asiaa. Olen lukenut aika paljon rivisotilaiden mentaliteetista ja siihen pätee se, mitä Veijo Meri joskus sanoi: Hyvä sotilas on sellainen, joka osaa sammuttaa aivonsa. Pohdiskeluja harjoitetaan jälkeenpäin. Tosi tilanteessa niitä voi harjoittaa vain komentava porras, jos sekään.

Olen yleensä kuunnellut mielelläni myös kirjoittavaa pappia Jaakko Heinimäkeä. Hän osaa viihdyttää yleisöänsä ja on mukavan kompleksiton teologiksi - tai siltä ainakin näyttää. Mutta hänen - kuten vaikka joskus Antti Eskolan - kohdalla alan joskus miettiä, voiko vaatimattomalla taustalla jopa diivailla. Monella minun sukupolveni suomalaisella on ylen vaatimaton tausta, niin minullakin. Heinimäki kertoi värikkäästi, miten kotona ei ollut kirjoja paitsi jokin seikkailusellainen ja miten kotiin tuli Hymy-lehti ja miten hänen varhainen lukutaitonsa paljastui, kun hän luki potalla ääneen Hymyä. Näinhän se on monen osalta mennyt, mutta vaatimattomalla taustalla voivat "leuhkia" vain ne, joiden osalta se on jäänyt huomattavan kauas taakse. Ihan väkisin juttuun tulee se sävy, että niin etevä ja pystyvä olin, että sieltä lähdin ja nyt olen tämmöinen... Ne, jotka elämä lannisti ja jotka lojuvat vaikka tässä lähikatuni penkeillä, eivät leuhki mistään.

Lauantaina oli työväenkirjallisuuden päivä Työväenmuseo Werstaalla. Se olikin oikein kutkuttavan antoisa päivä. Oli monta hyvää paneelia, mutta niistä olisi joutanut pois iankaikkinen vatkaaminen käsitteestä työväenkirjallisuus. Sitä on puitu niin kauan kuin minä olen ollut lukutaitoinen, ehkä kauemminkin. Aivan kuin ruotsinsuomalaiset eivät lopeta siirtolaiskirjallisuus-käsitteen pohtimista. Kannattaisi kirjoittaa enemmän ja paremmin ja vatkata vähemmän käsitteitä, sillä kuka niitä tarvitsee? Mihin? Kirjallisuus muuttuu aina rajusti ajan myötä ja nimikkeet vanhenevat siinä kuin vaatteet. Eniten jäi kutkuttamaan, mitä Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio kertoivat Väinö Tannerista. Siitä, miten häneen on meillä "täytynyt" suhtautua. Kekkonenkin uhrasi ystävyyden, kun maan etu niin vaati. Dramaattiset, lakoniset päiväkirjat ovat löytyneet hiljattain Kaliforniasta, ja ne ilmestyvät edellä mainittujen herrojen kommentoimina kuukauden kuluttua. Odotan todella! Minunkin saamani historianopetuksen valossa Tanner jäi jotenkin varjomaiseksi hahmoksi, mutta hänen hartioillaan on ollut todella rankka vastuu silloin, kun Stalinin piti toimittaa Suomi itsenäisenä valtiona pois päiviltä.

Vanhan ystävän innostamana menin vielä tänään Kirjan aika -tapahtumaan Hämeenlinnaan. Nyt oli jo vuorossa päätöspaneeli ja mitäs, mielelläänhän sujuvaa esiintymistä kuunteli ja katseli, kun huumoriakin oli mukavasti höysteenä, mutta ikä alkaa tuntua tässä, että esimerkiksi puhe kirjoittamisen aiheista ja tekniikoista ei tuo enää mitään uutta. No kuinka voisikaan! Kirjoitustaito on vanhaa perua ja me kaksi vanhaa ystävystä olemme opettaneet kirjoittamista erinäisiä vuosikymmeniä. Tuula-Liina Varis esiintyi sekä Werstaalla että Hämeenlinnassa. Arvostan suuresti sitä konstailematonta tapaa, jolla hän kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen (ah näitä nykysanoja) suhtautuu. Mistä johtunee, että vanhahkot naiset tuntuvat usein "sielullisesti tutuilta"............

HÄMMÄSTYTTÄÄ, KUMMASTUTTAA

Menin työntämään jo kauan sitten hahmotellun pikku jutun Hesarin Mielipide-palstalle. Lehti oli viisaasti karsinut joitakin änkyröintejäni ja varustanut jutun koskettavalla kuvalla. Autiossa maisemassa on iso kello, heiluri heiluu, kellon alla on pari piskuista ihmishahmoa, joilla on pitkät varjot... Väritys on sinertävä ja violetti. Niinpä! Tuo suuri heiluri heiluu kaikkien pään yllä, ja siitäkin juttu yritti muistuttaa.

Jo aamukahdeksalta sain ensimmäisen tekstarin. Sitten niitä tuli pitkin päivää, sähköpostia myös. Tänään vielä joku kiitti lehden sivulla. Olen aivan hämmästynyt, tietysti ilahtunutkin. Kirjoitin mielestäni itsestäänselvyyksiä siitä, miten vanhoihin ihmisiin tulisi suhtautua. Ihan siten kuin ihmisiin yleensä. Ei mitään sen kummempaa. Sillä samaa tietä kuljemme kaikki ja samoja olemme silloinkin, kun muisti alkaa pätkiä eikä kroppa tottele.

Runsas palaute osoittaa, että moni ajattelee näin.  Mutta ehkä on niin, että tämmöisistä asioista pitää silloin tällöin puhua. Yhteiskunnan rakennekin on semmoinen, että ihmisiä luokitellaan ja kategorisoidaan kevyin perustein. On "meitä" ja "muita". Itse olen mielelläni katsellut monien raja-aitojen yli, vaikka se ei ole aina helppoa. Eikä minua ole ajanut siihen minkäänmoinen erityinen rohkeus, vaan uteliaisuus. Uteliaisuus elämää kohtaan.

Joskus toivoisin lehdistöltä enemmän semmoista oikeaa uteliaisuutta. Kyllä elämän ilmiöissä riittää pohdittavaa ja tutkittavaa, mutta sanomalehdetkin kellertävät nykyään kummasti. Suhdesotkut ja muut höpötykset saavat ihmeesti tilaa. Alma Media on jo vuosia fanittanut jostakin syystä metsästäjiä ja lietsonut petopelkoa ja -vihaa. Hesari ei ole sortunut siihen. Tämän päivän Aamulehdessä levittäytyy seitsemälle palstalle juttu siitä, miten urheat miehet ovat saaneet muutaman sorsan hengiltä. Kuva on kuuden palstan levyinen. On siinä äksöniä...

KUOLEMAN PERUUTUS...

Ei ihminen ole järkiolento, vaikka semmoistakin erehtyy joskus luulemaan. Minua viisaammat sanovat, että lopulta esimerkiksi vaikeissa liikeneuvotteluissa tai poliittisissa kädenväännöissä kuvioon astuu tunne ja intuitio. Tietysti kaikkien päätösten väitetään perustuvan koviin faktoihin, mutta niin ei juuri koskaan ole.

Minä olin myös kypsytellyt päätöksen. Koonnut mieleeni monta järkisyytä, miksi kissani elämän olisi aika päättyä. Se on 11-vuotias (ei silti oikeastaan vanha kissaksi). Sillä on jokin syyhy, jonka takia se nuolee ja puree mahaansa kaiken aikaa, niin että maha on jo suurin piirtein karvaton ja ruvilla. Se oksentelee karvapalloja kaikkialle. Löydän klimppejä sohvalta, nojatuolista, patjaltani, valkoiselta matolta, tietokoneen näppikseltä ja niin edelleen. Kaikissa vaatteissani on aina kissankarvoja. Yksi pulma on se, että kissan erilaiset pedit vievät pienestä asunnosta ison tilan. Työpöydästä se on vallannut puolet. Kylppärin hiekkalaatikko haisee helposti...

No, nämä argumentit tunnustan heikoiksi. Kun eläimen ottaa, tietää ottaessaan, että siitä tulee siivoamista ja vaivaa. Yksi argumentti on myös se, että lähes 7-kiloisen kissan raahaaminen maalle - niihin kahteen paikkaan, joissa säännöllisesti käyn - julkisilla kulkuneuvoilla ruokakassien ja selkärepun lisäksi käy työstä. Olen kuin Rajamäen rykmentti noustessani linja-autoon tai junaan. Junassa kissan lippu maksaa melkein saman kuin emännänkin... - No juu, edelleen heikkoja argumentteja.

Poikani on kissalle hyvin allerginen. Hän pitää siitä paljon, mutta pärskiminen ja silmien kirvely alkaa heti, kun hän vierailee kotona. Yöpymäänkin hänen täytyy yleensä mennä muualle. Hankaluuksia, hankaluuksia.

Minä olen varsin liikkuva. Ulkomaanmatkoja ja Helsingin-matkoja tulee aika usein. Silloin on etsittävä kissalle hoitaja. Ja sillä on tylsää yksin. Onneksi samassa rapussa asuu entisiä, mukavia opiskelijoitani, jotka ovat aina olleet vapaaehtoisia. (Vai eivätkö he kehtaa sanoa vanhalle opettajalle, että voi peeveli, taasko...)

Niinpä mietin, että on tässä kylliksi perusteita kissan lähtöön. Muistelin äitiäkin, jonka oli pakko lähettää rakkaat lehmänsä osuusteurastamoon. Ei siinä kyynelehtiminen auttanut. No niin, tilasin eutanasian lääkäriltä tiistaiksi, 16.8., klo 12. Aamuyhdeksältä katselin kauniisti kippuralla nukkuvaa kissaa. Ajattelin, että kolmen tunnin päästä sinua ei ole... Tietysti aloin itkeä. Kymmeneltä silittelin sitä ja sanoin mielessäni, että kaksi tuntia elinaikaa... Nyt jo kissakin kastui kyynelistäni. Yhdeltätoista koetin työntää sille jotain herkkua ja tunsin itseni hirviöksi ja petturiksi. Puoli kahdeltatoista lähdettiin kotoa, kissa tutussa korissaan. Eläinlääkärin vastaanottohuoneessa katselin onnellista nuortaparia kolmen nuoren kissan kanssa. He olivat tulleet hakemaan rokotuksia. He näkivät päältäni, mikä oli minun asiani. Varttia vaille 12 kuului eläinlääkärin kutsu: "Kasper!" Nostin kissan tutkimuspöydälle, nuori lääkäri tutkaili ja tunnusteli, silitti kyynelistäni kastunutta kissaa ja selitti, miten kivuttomasti kaikki käy. Ja että uurnankin saan tilata itselleni, jos haluan.

No asia oli minulle aivan selvä. EI! EI! EI! Pyysin lääkitystä eli antibioottisalvaa kutinaongelmaan. Toinen lääke annettiin mahdollisten ulkoloisten karkotukseen. Saman tien kissan päähän pantiin tötterö, jotta se ei pääse nuolemaan itseään. Tulimme kotiin. Minä olin ehkä enemmän "kuolleista herännyt" kuin kissa ja 75 euroa köyhempi. Tuntui, että sitä oli sopimatonta edes ajatella. Tein soittokierroksen ystäville, joille olin jo ehtinyt sanoa, mitä kyseisenä päivänä tapahtuu. Illalla kälyltä tuli suuri kukkalähetys. Hänkin ehti jo elää mukana menetyksen ja sitten peruutuksen.

Tietysti nykyajan kaupunkilaisen suhde eläimiin on erilainen kuin entisajan maalaisten. Lemmikki on ystävä ja kumppani, mutta on tässä muutakin. Kun tulee vanhaksi, kaikkea elämää alkaa kunnioittaa entistä enemmän. Jokaisessa elämässä on jotakin ainutlaatuista. Tällä hetkellä rakas tötteröpääni nukkuu sängyllä eikä aavista, millaisen draaman olen käynyt läpi. Tai ehkä aavistaakin... Se katsoo minua kysyvän näköisenä syvänkultaisilla silmillään.

ELÄMÄSTÄ JOLTAIN KOHTAA

Ohoh, kuinka on aika vierähtänyt - muualla kuin koneen ääressä. Vaikka ei aika mihinkään mene. Minä vain! Niin kauan kuin muistan olen kesäisin yrittänyt elää monta elämää yhtaikaa. Hyvin se ei onnistu, mutta yritys on kiinnostava...

Kesällä on ihan pakko saada siivunsa luonnosta, lukemisesta, kulttuurista, ihmisistä - ja arki hoidettava siinä ohessa. Päätoiminen siivoojakin taidan olla jo neljässä paikassa. Siinä työssä näkyvät tulokset, jos ei muussa.

Luonto on kesän ykkösasia. Se vähä, mitä yhä on. Olen uinut, uinut, uinut ja ihaillut kuikanpoikasia. Toissapäivänä uin sellaisessa erämaajärvessä, etten koskaan ennen. Siis vanhakin löytää vielä sellaisia! Yhtään ihmistä tai mökkiä ei ollut missään. Järven nimi oli Tuurujärvi. Nimen etymologiaa en tiedä. No johdatettuna tämän paikan löysin, mustikkaretkellä. Yksin en löytäisi. Heinäkuun lopun toisaalle suuntautuneet mustikkaretket olivat työläitä ja vähän surullisiakin. Istuin mättäällä ja mietin, millä nimellä pitäisi kutsua maastoa, joka ympärilläni levittäytyi. Suomuuraimen lehtiä oli siellä täällä kuin muinaismuistoja. Suopursut tuoksuivat. Mustikkaa ei ollut niin paljon kuin edelliskesinä, mutta viivasuorat, syvät ojat olivat vettä puolillaan. Viime syksynä auki viilletyt. Suon laidalle olisi pitänyt panna kyltti, että mummot ja linnunpoikaset älkööt vaivautuko. Tuon viiltelyn tuloksena entisellä suolla kasvaa joitain käkkyräisiä mäntyjä ja pusikkoa. Alussa oli suo, vaan ei ole enää...

Avohakkuilta kromppasin vadelmia. Saalis ei ollut kovin hyvä, mutta tuli tämä pakkomielle toteutettua. Jokin atavistinen vietti ajaa tähän, että marjat on haettava itse. Puolukkakauttakin odotan, vaikka hirvikärpäset ovat totinen riesa. Nyt niitä ei ollut vielä kovin paljon.

Onkohan Porin areenajutut luettava kulttuuriantiin vai viihteeseen vai vähän molempiin? Ne ovat bongaustapahtuma ja minäkin bongasin Helena Rannan ja Heidi Hautalan. Olin tulokseen täysin tyytyväinen. Laatu korvaa määrän. Pari keskustelua kuuntelin. Erkki Tuomioja veti päätoimittajien keskustelutuokion sopivan rennolla ja sopivan tiukalla otteella. Mieleen jäi, että Sanoma-konsernin edustaja ei ollut vaivautunut paikalle. Muut päätoimittajat vastailivat kiltisti. Hufvudstadsbladetin Hannu Olkinuora on avarakatseinen. Ruotsista hänellä on sama kokemus kuin minulla: se on enemmän kansalaisyhteiskunta kuin Suomi. Kansa on tottunut vaikuttamaan ja puuttumaan asioihin itse. Ei johdeta yhtä paljon edestä tai piiskata takaa kuin suomalaisia. Mahtaako "luottotoimittajainstituutiokaan" olla siellä yhtä yleinen kuin meillä? Ehkäpä. Murdochin perässä on mennyt lauamana koko länsimainen lehdistö. Yleisön keskuudesta nousi kysymys siitä, miksi meillä kohdellaan poliittista pölhöpopulismia silkkihansikkain. Se on hyvä kysymys. Euroopan historiassa on esimerkkejä siitä, mitä seuraa, kun yksisilmäisyydet ja pöljät puheet sivuutetaan hymähdellen.

Osuin kuuntelemaan myös STTK:n paneelia. Esko Aho, Osku Pajamäki ja Suvi-Anne Siimes hokivat kasvun mantraa, niin kuin meillä yhä tehdään "paremmissakin piireissä". Aho uskoo teknologian kaikkivoipaisuuteen ja johonkin pakolliseen positiivisuuteen. Minä en usko, että kansaa voi komentaa optimistiseksi. Tottelevaiseksi kyllä, valitettavasti. Eläkeläisten suuri määrä oli kaikkien huoli. Niinpä. Itse menin töihin 16-vuotiaana ja sitä rataa on jatkunut, työttömyyskausia lukuunottamatta. Vielä nyt, 51 vuotta myöhemmin, teen yhtä ja toista, enkä suostu kantamaan huonoa omaatuntoa pienestä eläkkeestäni. En edes saa sitä kaikista maista, joissa olen tehnyt työtä. Sanon kuin Vappu Taipale, että en suostu olemaan kestävyysvaje!

Keskustelun kieli jäi vanhan kieli-ihmisen korvaan. Mietin, keitä kosiskellaan, kun puhutaan "hynestä", "lärtsystä" jne. Vai onko tarkoitus osoittaa, että ihan tavallisia mekin ollaan täällä pöydän toisella puolella... Niin tai näin; kieli kertoo käyttäjästä siinä kuin vaatteet. Se ei ole koskaan neutraali. Tätä mietin, kun luin lehdestä, että Mumbain talouskeskus käsittää 18 miljoonaa asukasta. Erään järven rantatiellä täällä Hämessä on kyltti, jossa varoitetaan talouskeskuksesta. Tämä keskus käsittää ehkä pari ihmistä ja muutaman lehmän. Hyvä varoitus sinänsä, koska lehmät voivat joskus päästä tielle. Mutta sana on ylen suurellinen. Kielen epätarkkuus on yksi tämän ajan oireista, hassusti käytetty murre toinen. Porissa silmää raastoivat muka paikallisella murteella kirjoitetut kahvilan mainoslauseet. Niistä yksikään ei ollut niin sanotusti oikein, vaan sekakieltä.

Tampereen teatterikesän anti on aina runsas. Minä katsoin Pyynikin kesäteatterissa Kari Heiskasen ohjaaman Rauta-ajan ja yllätyin: hienoa, vahvaa draamaa ajattomasta ajasta, ihmisen omituisista piirteistä, pakkomielteistä, hulluuksista. Pohjateksti on Haavikon ja ohjaajan silmänisku katsojalle taisi olla se, kun Väinö pasteeraili aivan vanhan Haavikon näköisenä, paksuna pukumiehenä salkku kainalossa, vallan-, rahan- ja naisenhimon ajamana. Loistava työ ja koko näytös tulvillaan pieniä herkullisia yksityiskohtia. Väinöhän se pursotti metallipurkista valmista kermavaahtoakin, ilmiö, jota olen pitänyt uusavuttomuuden osuvimpana symbolina. Ja tajuamattomuuden symbolina. Pienen kermavaahtoerän jälkeen jäljellä on metallipänikkä - mutta senhän voi aina heittää pusikkoon..............

Teatteri Avoimet ovet vieraili Kellariteatterissa anoreksia-aihisella näytelmällä Irti minusta, kirjoittanut Virpi Haatainen. Tiedän, että näytelmällä on niin sanottua tosipohjaa, mutta kovin syvälle ei silti päästy. Tai sitten minun on vain jotenkin liian vaikea ymmärtää niin häiriintynyttä suhdetta ruokaan ja omaan ruumiiseen. Sairaus voi olla kuolemaan johtava, sen tiedän, mutta sitä en tiedä, miten sen kuvaamisen saisi uskottavammaksi ja koskettavammaksi.

Lukematta en voi elää ja Tanskan-matkan peruina lukulistalle tuli mm. Morten Ramslundin Hundhoved. Luin ruotsiksi, mutta tietääkseni kirja on myös suomennettu. Norjalais-tanskalainen sukutarina on täynnä sakeaa elämää kuin Bergmanin filmit - kuvattuna kaurismäkeläisellä otteella! Että vaikka tapahtuu ihan kauheita, tapahtumat kerrotaan kevyesti ja ilmavasti, hymy suupielessä. Lukija voi itkeä ja nauraa ja kompuroida ihan vapaasti eri aikatasoilla, jotka lomitetaan villisti, mutta se ei haittaa. Yhtä sakeaa on joka sukupolven elämä. Elämänjano ja elämänvalhe ahdistaa kaikkia, ja kantaa myös. Loppukaari on upea ja klassinen: kun vanha Björk polttaa homeiset, patjaan kätketyt, suurella työllä ja viekkaudella kootut setelit, siinä on elämän koko kuva! Ihan vastaansanomaton. Hirveän hyvä kirja!

Radion lukupiirin viekoittelemana rupesin lukemaan myös Anna Kareninaa, jonka olen lukenut edellisen kerran nuorena. Nyt on pakko tunnustaa, että silloin en ymmärtänyt Tolstoin nerollisuutta. Että se vanha aatelismies saattoi tietää elämästä ja ihmisestä niin sanotusti kaiken. Merkilliset päänsisäiset liikkeet ja pakkomielteet ilman psykologian opintoja! Tolstoin tuotanto on valtaisan työn ja intohimon tulos, myös intuition. Kerronta on myös viihteellisen koukuttavaa! On pakko päästä lukemaan joka välissä, kun hiukankin ehtii!

Suunnattomasta tarkkuudesta ja mestarillisuudesta huolimatta Tolstoillakin on silti tietyt katvealueet, mutta ne johtunevat kulttuurista, eivät tietämättömyydestä. En puutu nyt niihin. Mutta menneen Venäjän loiston päiviä ei mikään muu taidemuoto eikä historiankirjoitus ole voinut tallentaa yhtä elävästi. Taas palaa usko kirjallisuuteen!

No nyt menee pitkäksi, mutta pitihän minun ihmisistäkin kirjoittaa. Helsingissä ja Tampereella vieraili vanhaksi viikingiksi ja Ikipetäjäksi nimeämäni suomen kielen opiskelija ja harrastaja, ikää 93 vuotta. Hän viipyi kaksi viikkoa. Katsoimme Kiasman ja Ateneumin näyttelyt, Tampereen tuomiokirkon hän suorastaan tutki, ja illat kuluivat hostellissa Pohjantähteä lukien. Ylikankaan Tie Tampereelle osoittautui raskaaksi. Hän on opiskellut minulle suomea Oslon yliopistossa lukuvuonna 1991-1992 ja käynyt joskus kesäkurssilla Tampereella. Kielen harrastus on jatkunut siitä asti. Olen kysellyt, onko sitekys tullut siitä, kun hän on kokenut myös vankilan ja keskitysleirit 40-luvulla. Hän kuului Norjan vastarintaliikkeeseen ja jäi kiinni. Vapautuminen koitti vasta keväällä 1945 Bernadotte-bussien tullessa. Elämäntyönsä hän on tehnyt insinöörinä teollisuuden piirissä, mutta suvaitsevuuden ja rauhantyön edistämiseksi hän on perustanut säätiön, josta jaetaan joka vuosi stipendi jollekulle ansioituneelle. Hänen optimistisen elämänasenteensa mukaan hyvä voittaa pahan, vaikka välillä voi näyttää muulta.

Sydämeeni sattui, kun Oslossa tapahtui mielettömyys pari päivää hänen kotiinpaluunsa jälkeen. Sille tapahtumalle en löydä sanoja. Eivät löydä näköjään minua viisaammatkaan. Psykiatri sanoi, että nyt ei ole yhtään sopivaa sairausluokitusta. Tekijä tuntuu tulleen kuin toiselta planeetalta.

Enkä minä voi olla muistelematta, että samana vuonna kuin tuo tekijä on minunkin poikani käynyt kuudetta luokkaa Oslossa. Asuimme pakistanilaislähiössä. Oli siellä joitakin muitakin kansallisuuksia, norjalaiset vähemmistönä. Yhteisö oli eloisa, talot viehättäviä puutaloja kuin Mauri Kunnaksen joulupukinkylässä. Ympärillä kallioita ja metsää. Erikieliset lapset leikkivät keskenään. Vähitellen norjan kieli yhdisti. Kun tuli syttende mai, kaikki pukeutuivat parhaimpiinsa ja lauloivat Ja, vi elsker dette landet. Ja miten elämää kuhiseva oli Karl Johan, Oslon pääkatu, aina, kesät talvet. Vai muistanko vain sen ystävällisen kuhinan enkä nähnyt muuta?Olen pitänyt siitä aina, mutta joskus on kaupoista kantautuva melumusa häirinnyt.  Minuun, maahanmuuttajaan, yläkerrassamme asuva norjalainen rouva suhtautui niin luottavaisesti, että pari viikkoa taloon muuttoni jälkeen hän pyysi minua kipaisemaan ottamaan pullat uunista, kun hänen on riennettävä bussiin ja junalle. - Tässä avain, voisitko... Tapaus jäi mieleeni, kun samalla testasin itseäni. Mietin, kuinka kauan minun on pitänyt tuntea ihminen, ulkomaalainen, ennen kuin työnnän asuntoni avaimen kouraan ja pyydän ottamaan pullat uunista... Ei, minulle ei varmaan riittäisi parin viikon naapuruus.

Koulusta jäi mieleen hyvä yhteistyö opettajien ja vanhempien kesken. Vanhemmat kutsuttiin kouluun usein. Pieni painajainen oli se, että äitien tapoihin kuului tuoda kokouksiin jotakin itse leivottua. Minä en ole mikään keittiön kuningatar ja hätäpäissä leivottu sokerikakku ei tuntunut olevan mikään hitti! Kelpasi kuitenkin.

Niin, monenlaista ja monenmuotoista on elämä. Enimmäkseen vaikeaa. Mutta jos jaksaa nostaa päällimmäisiksi paremmat kuin Eino Leinon Tumma, niin käyhän tämä laatuun. Tämä on ajallinen ja rajallinen ilmiö, hauras ja särkyvä, mutta voi kuinka mielenkiintoinen. Siinä on tämän ylin arvo - ja nyt Näsijärveen!!! Vesi +18. Kesä jatkuu, kesä! Kävin alkuviikosta eräässä hoitokodissa juttelemassa kirjallisuuden kesäkuvauksista vanhusten kanssa ja mieltä vihlaisi: koko seurue sanoi, ettei ole päässyt kesän aikana kertaakaan ulos! Hoitokoti on hyvä, jopa ylellinen minun silmissäni,  ja voi olla niinkin, että ulkoiluja ei muisteta siinä elämänvaiheessa, kun ajan tuuli on vienyt muutkin muistot. Mutta jos noin on, niin väärin on.........................