HÄKKILINTUJA

No ni. Taas saan näppylöitä, kun tämänkin merkillisen kirjoitusten tallelokeron systeemit ovat muuttuneet. Vain muutos on pysyväistä, mutta muutokset muutoksen vuoksi ovat ärsyttäviä...

Nyt olen tuhonnut niin paljon tekstejä, että vastapainoksi täytyy kirjoittaa muutama sana. On viisi vuotta siitä, kun muutin ja poistin silloin ison määrän kirjoja. Osa sijoittui ihan kiltisti uusiin koteihin ja hyvä niin. Pahimmalta tuntuu panna kirjoja paperinkeräykseen, mutta sekin on joskus välttämätöntä. Jotkut painotuotteet vanhenevat sillä tavalla, että menettävät merkityksensä - ja jotkut paranevat vanhetessaan kuten jotkut ihmisetkin. Mutta mistä tietää, miten missäkin tapauksessa käy? Miettiminen tekee tämän homman perin hitaaksi, mutta nyt meni iso pino paperinkeräykseen ja läjä ammattikirjallisuutta on repussa odottamassa viikonloppuna tapahtuvaa Ruotsin-matkaa. Tiedän kokemuksesta, että rajan sillä puolen ihmisillä on aina pieni nälkä ja jano suomalaisen kirjallisuuden perään. Mutta liikenne on kulkenut myös toiseen suuntaan. Sieltä olen saanut joskus syntymäpäivälahjaksi Lönnrotin mahtavan, kaksiosaisen sanakirjan, jota säilytän aarteenani ja myös käytän. Kirjaa selatessa ihmettelen aina, mistä se tarmo ja energia tuli, että yksi mies sai aikaan enemmän kuin 100 tavallista tiedemiestä yhteensä.

Tuoreita, hyviä lukuelämyksiä on ollut Lars Saabye Christensenin Malli, joka oli Pohjola-Nordenin lukupiirin käsittelyssä. Olemme todenneet uuden norjalaisen kirjallisuuden perin tasokkaaksi. Malli on kiehtova kudelma nykyisestä taiteilijaelämästä ja yksilön vaikeista valinnoista, jotka johtavat tragediaan. Taustalla kuultaa Ibsenin Villisorsa samantapaisine väärine valintoineen ja uhreineen - ja tahtipuikkoa taitaa nyt heiluttaa itse Mefisto eli paholainen vanhan luokkakaverin hahmossa. Uhreja tulee muitakin kuin surkeat virolaislapset jossakin loukossa. Kohtaus assosioituu mielessäni joiltakin osin Sofi Oksasen kuvauksiin ja Olli Jalosen Johan ja johan -teoksen hyytäviin kuviin jättivaltion ihmiskokeiden lukemattomista uhreista. LSC ei oikeastaan kuvaa, vain viittaa, mutta puistattaa silti, eikä voi unohtaa tietoja yhdestä maailman kannattavimpiin kuuluvasta bisneksestä eli ihmiskaupasta. Köyhät myyvät elimiäänkin maailman eri puolilla. Tai heiltä otetaan niitä.

Hyvinvointivaltioissakin on uhkansa ja uhrinsa ja niin koukuttavan esittelyn kuulin toisen norjalaisen, Gaute Heivollin, teoksesta Etten palaisi tuhkaksi, että sekin on hankittava käsiin. Norjaa on usein kuvattu Pohjolan onnelaksi ja sellaiselta se on minustakin tuntunut. Norjalaisten vahva kansallistunne ja isänmaanrakkaus ei ole saanut mitään erityisen nationalistisia alasävyjä. Aina muistan "syttende main" riemun Karl Johanilla, jossa monista taustoista tulleet ihmiset lauloivat "Ja vi elsker dette landet". Sitä katselin 1990-luvun alussa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Tampereen Keskustorilla Maamme-laulua laulanut tumma nuori sai turpaan. Pohjoismaiden mentaliteettierot ovat suurempia kuin moni luulee.

Gaute Heivollin teoksen tiimoilta haastateltiin nuorta, Oslossa asuvaa suomalaisnaista, joka oli - minun tavallani - ihastunut myös norjalaiseen kieliliberalismiin. Kaikki murteet kelpaavat myös ihan julkisesti käytettäviksi. Hänen mukaansa norjalainen avoimuus ja yhteisöllisyys tulee ilmi siinäkin.

Jos hirmutekoja voisi koskaan ennustaa, niin ajattelen, että viime heinäkuun kaltaista hirmutekoa olisi voinut ehkä kaikkein vähiten ennustaa Norjaan. Kun se siellä tapahtui, on sydän kipeänä todettava, että ihmismielen mustat kuilut ovat mahdollisia kaikkialla, aivan kaikkialla, vaikka niin sanottu todennäköisyys olisi kuinka pieni.

Se logiikka, jolla julmuuksia tapahtuu aivan varmasti, näyttäytyy oikein komeasti Humisevan harjun uudessa filmatisoinnissa. Voi kuinka tykkäsin elokuvasta! Andrea Arnold on osannut ohjata vanhan, väkevän tarinan siten, ettei se ollut makea eikä pateettinen vaan raikas, verevä, tulinen - ihan Emily Brontën hengessä, ainakin minun mielestäni. Paha kasvaa pahuudesta, viha vihasta eikä rakkaus aina voita - itse asiassa ehkä harvoin. Skotlannin nummet olivat elokuvassa kuin unen maisemia ja linnut vapauden symboleja, mutta häkissä vaikertava keltainen lintu ja ikkunaa vasten räpiköivät perhoset kertoivat lyhyesti, missä vankilassa ihmiset valtavien, avarien maisemien keskellä olivat.

Häkkilintu ja vieraisiin oloihin paiskattu oli myös Eeva-Liisa Manner, josta minulla oli ilo puhua Mummon Kammarin kirjanystävien parissa. Mannerin tapauksessa kivusta syntyi paitsi erakkoutta myös upeaa taidetta. Mutta piti sanomani, että mummolaiset ovat ihme jengiä! Kaikesta kiinnostuneita, keskustelevaisia, muistavaisia, ja kun joukossa oli muutama viipurilaistaustainen, tuntui, että Eeva-Liisa, lapsena samoja katuja kipittänyt, taisi nyt olla hengessä mukana. On perin opettavaista keskustella sellaisten kanssa, joille Viipurin menetys on ollut veristä totta eikä kirjoista luettua kuten minulle. Manner ja Paavo Rintala ovat minun tapauksessani olleet ne, jotka ovat tuoneet menetyksen iholle ja ihon alle.

UUTTA LUNTA, VANHOJA AJATUKSIA

Kirkas, uusi aamu, mutta lippukin värjöttelee viluissaan, vaikka on kevät ja Agricolan päivä... Yöllä on satanut uutta lunta, jälleen kerran. Loppuisi jo! Mutta mitäpä tämä sisätyöläiselle tekee. Olen saanut käännetyksi pitkän ja oppineen esitelmän norjan kielestä suomeksi. Huomaan kääntäväni nopeastikin, vaikka sisältö on koukkuista ja kiertelee Pohjolasta antiikkiin ja Barthesin ajatteluun ja ties minne. Eniten tässä kummittelee Snellman. Saman tien Ibsenin Brand, joka oli ihan pakko lukea uudestaan tässä välissä, kun ihmettelin, miten Eugen Schauman on sieltä inspiraatiota saanut, kuten esitelmöitsijä kertoi. No toki aloin ymmärtää. Brand on kuumehoureinen draama. Se osoittaa, miten vaarallista on yltiöpäinen idealismi. Sanoma on sama kuin vaikka Sinuhessa. Silti sitäkin voi miettiä, miten vaarallista on, kun kaikki idealismi katoaa. Nykyihmisen näköpiirissä levittäytyvät nämä molemmat maisemat.

Ajatus kiertyi idealismiin myös lankalauantaina esitetyssä koosteessa laulu Tampereen kaupungista. Jälleen kerran oli esillä vuosi 1918. Aihe ei ehkä tyhjene, mutta pateettinen toistaminenkaan tai spektaakkelit eivät ihmisten ymmärrystä eivätkä ymmärtämystä lisää. (Toisin kuin nykyiset kielenkäyttäjät luulevat, ymmärrys ja ymmärtämys ovat kaksi eri asiaa.) Mielestäni kauan sitten on poistunut sen pohtiminen, kuka oli milläkin puolella ja mistä syystä. Jäljellä on sääli kaikkia mukaan joutuneita kohtaan. Aleksanterinkirkko ei ollut akustiikaltaan paras mahdollinen esityspaikka ja siteerattuja tekstejäkin taisi tulla tunnin esitykseen liikaa: niitä oli yli 20 kirjoittajalta. Ahti Jokisen lausunta kohosi ylitse muiden, samoin Matti Heinivahon laulu. Nuorella Veera Degerholmilla on vielä kasvun ja jykevöitymisen varaa.  Voi kun joku tekisi esityksen vaikka yksinomaan Viljo Kajavan murheellisista runoista. Kuulun sukupolveen, joka on nähnyt Kajavan livenä. Olen siitä asti muistanut, mitä on "murheen tulipalonsavu, / huntu kaupungin kasvoilla / ja kaikki kirkonkellot vaiti".

Väkivaltaa ei voiteta koskaan väkivallalla, vaikka aina yritetään. Eikä väkivaltaa tee ymmärrettävämmäksi sen niin sanottu realistinen kuvaaminen, ei edes inhorealistinen. Tätä aasinsiltaa myöten mieleeni palaa esimerkiksi siirtolaiskirjallisuus. Nyt tarkoitan ruotsinsuomalaista siirtolaiskirjallisuutta, jonka alkuvuosikymmeniltä lienen lukenut kaikki painoon päässeet tekstit ja leegion käsikirjoituksia. Ne huusivat koettuja vääryyksiä, ahdistusta, epäonnistumisia - eivätkä eläneet ja toimineet teksteinä. Arvioija saattoi saada tylyn ja epäempaattisen maineen, kun ei mennyt polvilleen kauheuksien edessä. Oli vain sanottava, että maailma on väärällään vääryyksiä. Toinen toistaan kauheampia. Tekstissä niiden painoarvo on mitätön, jos teksti ei toimi. Veri on eri tekstissä ja kaduilla. Tämä lienee jo Venäjän vanhojen formalistien oppi.

SANOIHIN SOLMITUT

On merkillinen kohtalo syntyä pienen kielialueen jäseneksi. Se tekee kielellisesti yliherkäksi ja panee mietiskelemään kielen osuutta ihmisten todellisuuskäsityksissä. (Vaikka ei suomi oikeasti ole pieni kieli maailman yli 5000 kielen joukossa. Pienuus on suhteellista; suuruus ei ehkä olekaan.)

Rupesin kääntämään viime viikolla Tampereella vierailleen Odd Gaaren luentoa. Kääntämisessä on vaikeinta tavoittaa sama "maku"; sanoja kyllä riittää. Joskus sanat ovat kuin irrallisia palikoita, jotka voisi korvata toisilla. Joskus yksi ainoa sana tuntuu mahdolliselta ja oikealta. Palikkaleikki tuli mieleen lukiessani arviota eilisestä Faunien iltapäivästä, konsertista, jonka itsekin kuuntelin. En ole musiikin asiantuntija enkä osaisi kuvailla konserttia sanoitse millään tavalla. Katsoin arvostelijan adjektiiviarsenaalia: loistava, tinkimätön, runsas, vilkas, kurinalainen, punnittu, ytimekäs, melodinen, jännitteinen, vahva, railakas, päämäärätietoinen, käyttökelpoinen, selkeäpiirteinen, laadukas ja niin edelleen.  Moni näistä sanoista olisi korvattavissa jollakin toisella. Mikäpä tästä muu palaisi mieleen kuin vanha iskelmä, jonka mukaan sanat eivät riitä kertomaan...

Yhtä vaikeata on puhua muustakin taiteesta sanoin, sanataiteestakin. Kielemme vankilassa olemme ja kaltereiden raosta kurkistellaan... Mitä enemmän tätä mietin, sitä pitemmälle lykkään kääntämistä ja tartun taas kahvikuppiin ja sanomalehteen. Jotkut viettävät juuri nyt paastonaikaa ja minun, vanhan sanatyöläisen, tekee joskus mieli viettää sanapaastoa. Se voisi olla puhdistava kokemus.

Ja mihin sanat joskus ihmisen johdattavatkaan! Katsoin menneellä viikolla Mikko Niskasen hahmoisen Ilmari Kianto -elokuvan. Muistan Kiannon elämäntarinan ja tuotannon melko tarkkaan. Niskasen Kianto ei ollut mielestäni kovinkaan "näköinen", mutta hällä väliä. Kiannon erikoislaatuinen elämänkohtalo elokuvassa kyllä kertautui. Kova patriootti tuomittiin isänmaan petturina - ilmeisesti muutaman, ehkä väärin tulkitun sanan takia. Mitä tulikaan kirjoitetuksi (venäjäksi) sikarilaatikon kanteen! Miehittämätön ei ole sama kuin vapaa, tyhjä. Väärä tulkinta painoi vaa'assa paljon. Maailmassa on ollut ja on yhä tällaisia kohtaloita. Väärä sana väärässä paikassa väärään aikaan voi olla tuhoisa, eivätkä mitkään selitykset auta. Ovatkohan eläinten viestintäjärjestelmät yksiselitteisempiä? Vai tapahtuuko niillekin väärinkäsityksiä?

Se on sentään hyvä, että tämä kieleltään niin erilainen Suomi yrittää roikkua mukana muussa Pohjolassa. Joskus pohjoismaisuuttamme pidetään itsestäänselvyytenä, mutta ei se sitä ole. Iän kaiken olemme olleet "outo Pohjolan kansa", "mongoleja", Pohjolan "eskimoita", milloin mitäkin puukkojunkkareita - usein aivan aiheesta. Tampereen Pohjola-Norden juhli perjantaina seitsenkymppisiään ja muisteli Mauno Koivistonkin muotoilua, että Suomi ei ole (onneksi) pohjoista Baltiaa vaan itäistä Pohjolaa. Jussi Lähdekin muistutti juhlapuheessaan, millä suunnalla Suomen tuki ja turva on ollut ja on: ilman puolueetonta Ruotsia ja Natoon kuuluvia Norjaa ja Tanskaa Suomen piskuinen lasilintu olisi murskaantunut Kremlin käsittelyssä toisella tavalla kuin on tapahtunut. Se, että historianopetus on pitkään kaihtanut joistakin asioista puhumista, johtuu hänen mukaansa vaaran vuosikymmenten vaikenemisen aiheuttamasta häpeästä. Hän korosti ilmaisua vaaran vuosikymmenet, ei vain vaaran vuodet. Hän pelkäsi, että hyväksi kehuttu kouluopetuksemmekin on yhä aika umpisilmäistä ja antaa sen kuvan, kuin tämä piskuinen kansa eläisi jossakin lintukodossa ja pärjäisi yksin. Olen tästä asiasta samaa mieltä: semmoinen on vaarallinen ja tyhmä illuusio. Vastoin kaikkia odotuksia sellainen illuusio on paikoin jopa voimistunut viime aikoina.

Nykynäkökulmasta tuntuu äärettömän oudolta semmoinen opinala, johon aika sattumalta ajauduin nuorena ylioppilaana: aloin lukea "kansallisia tieteitä" eli suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. En muista, osattiinko nimitystä silloin edes oudoksua. Ikään kuin tiede voisi olla kansallista! Mutta pientä puistatusta tuntien me nuoret ylioppilaat katselimme pari vuosikymmentä aiemmin rikki pommitettua patsasta päärakennuksen yhdessä aulassa. Kai se oikeutti "kansallinen"-nimityksen.

P-N:n juhlassa vakavia aatoksia ryyditti iloinen musiikki ja ruhtinaallinen tarjoilu, ensin Raatihuoneella ja sitten kunnianarvoisassa Tammerissa, joka on restauroitu kauniisti. En voi koskaan siellä käydessäni olla muistamatta Sillanpäätä, jonka kerrotaan purjehtineen sisään vahvassa myötälaitaisessa ja huikanneen jo ovelta, onko täällä muita "Noopelin saaneita". Ei tainnut olla, mutta sen tilanteen on täytynyt olla töllin pojalle juhlaa, niin alamäkeä kuin hän silloin jo liukuikin.

Huhtikuu on alkanut ja tässä voisi liukua vaikka mitä mäkeä! Lunta tulee taivaan täydeltä. Eilen kaaduinkin jäätiköllä pyörälläni. Inhoan tätä yli-ikäistä talvea!