Missä maassa?

Ymmärrän asioita hitaasti. Ylipäätäänkin uskon, että ymmärtäminen on hidasta. Vain ideat ja oivallukset voivat olla nopeita.

Olen kuvitellut tietäväni Suomesta jotakin. Onhan se kuulunut ammattiinkin, kun olen yrittänyt neljässä Pohjoismaassa avata ja tulkita suomalaista todellisuutta, kulttuuria, elämänmuotoa, kieltä, yhteiskuntaa.

Jokin minussa on harannut vastaan, kun olen kuunnellut puheita esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan halkeamisesta hyvin ja huonosti voiviin. Olen ajatellut, että paha ei toteudu, kun siitä puhutaan. Näinhän on aina uskottu.

Kun menin tänään Educa-messuille Pasilaan, mielessäni vilistivät puheet "maailman parhaasta koulusta" ja "maailman parhaiten koulutetuista opettajista" ja niin edelleen. Pääministerikin osui tulemaan messuille melkein samalla ovenavauksella. Sekin sai ajattelemaan, että näin läpinäkyvä, näin tasa-arvoinen yhteiskunta...

Ständit pursuivat monenkirjavaa materiaalia, jonka tarpeellisuudesta en osannut olla varma. Olisinko ollut nuorenakaan? Minun sukupolveani opetettiin ajattelemaan "Non multa, sed multum". Sitten jäin seuraamaan loimottavia valkokankaita, joille loihdittiin kiivaaseen tahtiin kuvia, lukuja, kuvioita, tekstejä, palkkeja, laatikoita, värejä - ja kaikenlaista, mitä en osaa edes nimetä. Lopuksi esittelijä alkoi kirjoittaa kaiken päälle sormella, ikään kuin osoittaakseen, että kaikki on mahdollista.

Olen kauan ollut vakuuttunut tekniikan ihmeellisyydestä, mutta en voi olla ajattelematta oppijaa tuon tykityksen kohteena. Ettei vain tulisi se paljon puhuttu informaatioähky! Varsinkin, kun informaatio ei ole sama  asia kuin tieto. Entä jos tekniikka tulee oppijan ja opetettavan aineksen väliin? Jos oppija vieraantuu, turhautuu, etääntyy, jopa syrjäytyy? Parhaat kirjailijat ovat todenneet, että kieli ei saa tulla sanottavan eteen. Onkohan ylenpalttisessa tekniikan käytössä sama riski? Jos unohtuu, että se on väline ja eri asia kuin sisältö?

Paluumatkalla junassa ajattelin lisää tätä Suomeani, mielessäni edellisiltana näkemäni Juho Kuosmasen elokuva Taulukauppiaat. Mentaalisesti olen lähempänä sen ankeaa maailmaa kuin messusähinää, mutta ikä tekee sen, että katson kaikkea hieman kaukaa. Minusta alkoi tuntua siltä, että niin Taulukauppiaiden köyhät hörhöt kuin tekniikkagurutkin voisivat elää jossakin luolastossa, hieman erilaisissa kyllä. Kummillekaan ei ole olemassa ympäristöä, ei muita lajeja, ei muita todellisuuksia. Vai onko tämä vain minun luuloani?

Tekniikkagurut voivat kyllä säilyttää tulevaisuuden ihmisille kuvat mikro- ja makrokosmoksista, hupenevista lajeista, kiivaasti köyhtyvästä luonnosta. Köyhät voivat säilyttää vain köyhyytensä. Suomi on enemmän kuin halki. Se on pirstoina.

Oma aika

Tarvoin sunnuntaina noin 10 kilometriä pöperöisillä teillä, ja se teki hyvää sekä kropalle että mielelle. Alkutaipaleella harmitti askelluksen raskaus ja se, että taas olen toisten ihmisten asioilla. Että aina annan omasta ajastani niin paljon pois...

Mutta taivallus päättyi oivallukseen. Eikö kaikki aika ole omaa? Kyllä muistan, miten vuosikymmenten ajan kaihersi, kun olisin halunnut lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, tutkia enemmän, harrastaa enemmän - vaan kun ei ollut "omaa aikaa". Työ, lapsenhoito, huusholli ja monien asioiden ajaminen tuntui nielevän päiväni.

Entäs sitten? Jos olisin kysynyt äidiltäni tai isoäideiltäni, paljonko teillä on "omaa aikaa" ja mitä teette silloin, he eivät olisi ymmärtäneet koko kysymystä. Kyllä koko käsite on tämän individualismia ihannoivan ajan tuote. Eräällä tavalla ehkä myös kilpailuyhteiskunnan tuote. Harva voi profiloitua työssään. Pitää siis voida profiloitua "omalla ajalla" eli pitää saada tehdä jotain semmoista, josta tuntee itsensä.

Mököttelyni haihtui hankeen, ja kun olin päässyt kotiin, luin monta tuntia Mikko Majanderin kiehtovaa, mutta tokkuraisella kielellä kirjoitettua teosta Paasikivi, Kekkonen ja  avaruuskoira. Hämmästelin, että minulla on niin paljon omaa aikaa, että luen teoksia, jotka eivät mitenkään liity välittömään elämänpiiriini. Tämä on luksusta! Myös hyvää muistinvirkistystä. Mieleen palaa 50-lukulaisen maalaismiljöön Kekkos-kauna ja Paasikiven karhumainen ääni.

Majanderin kirja vahvistaa ainakin sen, että demokratia ei ole suoraviivainen juttu eikä ainakaan läpinäkyvä. Haavikko irvaili aikoinaan, että olisi hyvä, jos demokratia ja diktatuuri vuorottelisivat. Ne hyötyisivät siitä. Taitavat ne joskus pukeutua toistensa kaapuihinkin. Kansalainen taitaa hävitä kaikissa systeemeissä, demokratiassa sittenkin ehkä vähemmän.

Ja niinkin hirmuisesti minulla oli omaa aikaa, että kävin Helsingissä Kansallisteatterissa katsomassa Heini Junkkaalan näytelmän Kristuksen morsian. En tiedä, kannattiko. Odotin jotain pohtivampaa ja analyyttisempää. Ytimessä olivat kirkon homokannat ja -kammot, naispappeus, eripuraseurat ja kaikki tämä tuttu aatepuuro. Huutamiseksi, akrobatiaksi ja muuksi keekoiluksi yltyvä näyttämötyö ei tehnyt asioista yhtään selvempiä. Oli kiintoisampaa seurailla katsomossa istuvan ex-piispa Huovisen naamanilmeitä, kun hänen nimensä pulpahteli esityksen yhtenä "kuumana nimenä". Näytelmä oli niin sanotusti ajankohtainen, mutta saman tien vanheneva.

Ylimakeaa

Lukupiireissä on se hyvä puoli (muiden hyvien puolien ohella), että tulee lukeneeksi sellaista, mitä ei muuten lukisi. Jos Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ei olisi ollut lukupiirin "läksykirja", en olisi lukenut montakaan sivua. Vaistosin heti sen, mikä sitten kerrottiin loppusivuilla: kirjailija on "opetettu". Teos on kirjailijakoulutuksen tuote, mutta ei tarkoitukseni ole kirjoittajakoulutusta mollata. Se voi johtaa monenlaisiin tuloksiin, kuten muukin koulutus. Se antaa tekniikkaa ja välineitä, mutta sisintä kipinää se ei anna, ei sitä karheutta ja omaa ääntä, jota esimerkiksi Erno Paasilinna peräänkuulutti. "On elettävä sellainen elämä" jne.

Olsson kuvaa kahden naisen iki-, iki-, ikiystävyyttä, joka syntyy puolen vuoden kuluessa! (Tämmöinen tavallinen hämäläinen ehtisi siinä ajassa hyvän päivän tutuksi.) Vanhan naisen testamentti nuorelle painaa tarinaan sitten vielä loppusinetin. Ystävykset vatvovat tunteitaan ja menneisyyttään kuin teinitytöt. Kummankaan ei ilmeisesti tarvitse tehdä työtä. Kirjailijaksi esitelty nuorempi nainen Veronika voisi ammattinsa takia vatvonnasta hytöyäkin, mutta entä Astrid, miehensä ja omaakin kuolemaansa odotteleva erakko?

Mielestäni Olsson on unohtanut sen perusasian, että rakkaus (tai rakastelu) ei ole ainutlaatuista,  vaan yleistä. Että suurinkaan suru (tai varsinkaan kuolema) ole ainutlaatuista, vaan yleistä. Kirjailija luottaa liiaksi aiheisiin, ei kieleen. Miten latautunutta tähän verrattuna on esimerkiksi Kerstin Ekmanin teksti! Se on salaisuuksista tiheää. Olssonin teksti pyrkii antamaan ja avaamaan kaiken ja pitkästyttää kynttiläillallisten, viinilaatujen, Brahmsin kappaleiden ja kristallilasien yksityiskohdilla. Niiden yli lukija voisi harpata, mutta johtomotiiviksi nousevia metsämansikoita on tarkkailtava. Niistä tulee linkki paitsi nuoruudenrakkauteen myös lapsentappoon. Se kuitataan ohimennen.

En halua kiistää niiden kokemusta, jotka sanovat kirjaa koskettavaksi. Olin ehkä vain väärä lukija. Tai vääränikäinen. Mieleeni palaa, miten itkin lapsena kirjan sivut lommoille, kun luin Ethel S. Turnerin Seitsemän sisaruksen lopusta Judyn kuolemaa. Hän suojasi ruumiillaan pikkuveljeään ja ruhjoutui. Kun hän kuoli, kylmät varjot hiipivät sisarusten sydämiin. Lammelta puhalsivat oudot tuulet, ja hän, joka oli siirtymäisillään rajan yli, kuuli laineiden hiljaisen liplatuksen...

Sen jälkeen tiesin, että jos joskus kirjoitan kirjan, siinä kuuluvat laineiden hiljaiset liplatukset. Toisin kävi! Kaikesta itkemisestä huolimatta olen loitontunut kyynelehtivästä kirjallisuudesta, lauseista, joissa puhutaan "avoimista sydämistä", "itsensä kohtaamisesta", "mittaamattomasta rakkaudesta". Tappio lienee yksin minun.

Ammattivamma minussa on se, että panen merkille kääntäjänkin kömmähdyksiä. Ei juhannussalko ole "kevätsalko", sinikello-nimistä kukkalajia ei ole olemassa, akateemisen koulutuksen saanut ihminen ei ole "akateemikko".

Kirja jättää kaikesta huolimatta jälkitunteen toisessa maailmassa käymisestä. Sekin riittää.

Myötähäpeä - onko sellaista?

Myötähäpeä tuntuu sanana niin uudelta, että kurkkasin 60-lukulaista Nykysuomen sanakirjaa: ei ole siellä! Kielitoimiston uudessa sanakirjassa on. Mutta jos semmoinen tunne on olemassa, se on ikivanha.

Miksiköhän minä, vanha akka, kiusaannun ja vähän häpeänkin, kun Sofia Coppolan elokuvassa Somewhere nuoret, puolipukeiset naiset ovat tomppelimaisen miespäähenkilön (supertähden) leluja. Naisia roikkuu joka oksalla ja vaikka missä tangossa, tyrkyllä. Vieressä kasvaa päätähden 11-vuotias tytär. Mihin maailmaan? Mihin naiseuteen? Coppola vetäisee filmiin komean lopun, tendenssimäisen "äkkiherätyksen". Mutta sitä ennen nähty kertoo jotain sellaista länsimaisen naisen riistosta, etten oikein haluaisi siitä edes tietää. Ei esineeksi ja kauppatavaraksi muuttuminen hinnatta tapahdu.  Siksi tulee mieleen, ettei burkhan alla taida olla tämän ahtaampaa.

Vähän samantapaisen elämyksen koin katsoessani dokumenttia Nokia Missiosta. Häpeän tunne tuli niin vahvaksi, että ihmettelin, miksi jatkoin katsomista. Ihmisten lietsominen eräänlaisen joukkohysterian valtaan,  henkisesti alastomiksi riisuminen, on masokistista katsottavaa. On pelottavaa ja hävettävää nähdä, miten helposti ja miten halpahintaisin keinoin se onnistuu.

Kai tämä merkillinen "toisten puolesta häpeäminen" on meissä lajiominaisuus, osa lajisolidaarisuutta. Luulen, että se kehittyy hyvin varhain. Omalla kohdallani yksi alkuitu on osuuskaupan karkkijuna. Tolppailmoituksen mukaan karkkijunan piti olla kaupalla tiettynä ajankohtana. Äiti ja naapurin emäntä lastasivat lapset polkupyörien päälle ja lähdimme ihmejunaa katsomaan. Olin varma, että se on samanlainen kuin pääsiäiskortissa. Kiiltävä ja sininen. Liput liehuvat. Vaunut on lastattu täyteen karkkeja ja ikkunoista kurkkii keltaisia tipuja. Odotimme ja odotimme kaupalla. Mitään ei tullut. Paluumatkalla katselin äitien kasvoja. Ajattelin, että näin suurta häpeää ja tällaista lasten pettämistä he eivät voi ikinä antaa itselleen anteeksi. He puhuivat perunanistutuksesta.

Loskaista

Mielikin menee vähän loskaiseksi, kun on nollakeli. Uimareissu tuntui "kesäiseltä", kun veden ja ilman lämpötila oli sama. Tuli tunne, että näin ei "kuuluisi" olla. Mutta kummallisia ovat kaikki kuulumiset. Kun istuin illalla kuuntelemassa nautittavaa näytelmäkeskustelua Vihtorin Kirjastossa  Hotelli Tammerissa, mietin kotimatkalla, milloin tämä muutos on tapahtunut, että ainoa luonnollinen yhteinen kieli on englanti, vaikka paikalla kököttää vain pohjoismaalaisia. Tanskalainen draamakirjailija ja norjalainen teatteriohjaaja olivat tulleet vierailulle. Juha Hurme edusti Suomea ja yleisön joukossa oli muita kirjailijoita.Kielenvaihdos on tapahtunut niin kauan sitten, ettei sitä kukaan enää ihmettele. Monenlaista samankaltaistumista siitä kuitenkin on seurannut.

Muistan opintojeni alkuajoilta, kuinka muuan professori kertoi, että oli opiskellut englantia vähän kuin salaa. Hänen isänsä oli ollut sitä mieltä, ettei moisella merirosvokielellä kannata itseään vaivata. Kyllä tuntuu kaukaiselta, vaikkeivät he ihan dinosaurusten aikalaisia olleet.

Niin maailma muuttuu, Eskoseni. Diskurssit sekaantuvat kaikilla tahoilla ja tasoilla. Uutta hengellistä musiikkia eri erota iskelmämusiikista mikään. Svengi on ihan sama. Lapsuudestani muistan diakonissan, joka paheksui jotain laulua siksi, että siinä voi aavistaa valssin tahtia. Laulussa taisi haiskahtaa synti, sillä syntiähän tanssiminen oli ja tanssimusiikki saman tien.

Rippikoulussa pappi sanoi, että tanssiminen on pystyasennossa harjoitettua haureutta. Pienessä tyttöringissämme ei kukaan tiennyt, mitä haureus on. Arvelimme, että ehkä jotain haaveksimista, koska lausumasta saattoi päätellä, että sitä voi tehdä vaakatasossakin. Jotain semmoista sen täytyi olla, joka liittyi Lauantain toivottuihin levyihin.

Viettelehtimistä

Olen viettelehtinyt osan tästä loppiaisaatosta Rimmisen Nenäpäivän parissa. (Anteeksi, että heti tuli tartunta!) Kirja on ensi katsomalta viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, mutta hauskuus on vähän samalla tavalla vinoa kuin vaikka Chaplinin tapauksessa. Naurattaa, vaikka ei pitäisi. Sillä mitä nauramista siinä on, että irtonaisen (ei irtolaisen) oloinen nainen ajelehtii ihmisten huusholleihin tekemään "haastattelututkimusta". Syvemmälle katsoen kysymyksessä on vinkeä ajankuva: emmehän voi enää poikkeilla kyläilemään naapureihin. Tässä siis oiva keino!

Kirja palauttaa mieleen muut kielikokeilut, esim. Marja Kyllösen Lyijyuuman, Marjaana Jäntin Amorfiaanan, Hans Selon Diivan. Mutta on tämä ihmis- ja lukijaystävällisempi. Vinha ristiriita on siinä, että Nenäpäivän minän kielikomiikka on ilmiselvästi miehistä, vaikka päähenkilö on nainen.

Olin kirjaan perin tyytyväinen, kunnes menin avantoon. Ennen vanhaan sanottiin, että kylmästä saa "kylmänvihat". En tiedä tarkkaan, mitä se tarkoitti, enkä minä vihaiseksi tullut, mutta mietteliääksi. Eilispäivän Hesarissa oli iso juttu apurahoitetuimmista kirjailijoista. Harva heistä on "minun kirjailijani". Vika on tietysti minussa.Tykkään eniten kirjailijoista, joilla on pitkä ja lavea muisti. Sanonta saa olla soukkaa kuin vaikka Hyryllä. Vanha Paavo Rintala kirjoitti jossakin, että muisti alkaa kaatua päälle. Olen alkanut ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Näin osan siitä prosessista, kun haastattelin häntä Tukholman Suomi-talolla vuonna 1995. Hetken pelkäsin, että sekä haastateltava että haastattelija alkavat kyynelehtiä niin vuolaasti, että koko juttu nyrjähtää sijoiltaan. Silloin itketti evakkous. Eikä se tarkoittanut mitään siirtokarjalaisuutta, vaan elämän evakkoutta, joka ei paljon asuinpaikoista riipu.

On ihmisiä, jotka ovat kotonaan kaikkialla, niin kuin on ihmisiä, jotka eivät ole kotonaan missään. Nenäpäivän Irma ja minä kuulumme ilmiselvästi jälkimmäisiin. Edustammekohan enemmistöä vai vähemmistöä?