Tarvoin sunnuntaina noin 10 kilometriä pöperöisillä teillä, ja se teki hyvää sekä kropalle että mielelle. Alkutaipaleella harmitti askelluksen raskaus ja se, että taas olen toisten ihmisten asioilla. Että aina annan omasta ajastani niin paljon pois...
Mutta taivallus päättyi oivallukseen. Eikö kaikki aika ole omaa? Kyllä muistan, miten vuosikymmenten ajan kaihersi, kun olisin halunnut lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, tutkia enemmän, harrastaa enemmän - vaan kun ei ollut "omaa aikaa". Työ, lapsenhoito, huusholli ja monien asioiden ajaminen tuntui nielevän päiväni.
Entäs sitten? Jos olisin kysynyt äidiltäni tai isoäideiltäni, paljonko teillä on "omaa aikaa" ja mitä teette silloin, he eivät olisi ymmärtäneet koko kysymystä. Kyllä koko käsite on tämän individualismia ihannoivan ajan tuote. Eräällä tavalla ehkä myös kilpailuyhteiskunnan tuote. Harva voi profiloitua työssään. Pitää siis voida profiloitua "omalla ajalla" eli pitää saada tehdä jotain semmoista, josta tuntee itsensä.
Mököttelyni haihtui hankeen, ja kun olin päässyt kotiin, luin monta tuntia Mikko Majanderin kiehtovaa, mutta tokkuraisella kielellä kirjoitettua teosta Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira. Hämmästelin, että minulla on niin paljon omaa aikaa, että luen teoksia, jotka eivät mitenkään liity välittömään elämänpiiriini. Tämä on luksusta! Myös hyvää muistinvirkistystä. Mieleen palaa 50-lukulaisen maalaismiljöön Kekkos-kauna ja Paasikiven karhumainen ääni.
Majanderin kirja vahvistaa ainakin sen, että demokratia ei ole suoraviivainen juttu eikä ainakaan läpinäkyvä. Haavikko irvaili aikoinaan, että olisi hyvä, jos demokratia ja diktatuuri vuorottelisivat. Ne hyötyisivät siitä. Taitavat ne joskus pukeutua toistensa kaapuihinkin. Kansalainen taitaa hävitä kaikissa systeemeissä, demokratiassa sittenkin ehkä vähemmän.
Ja niinkin hirmuisesti minulla oli omaa aikaa, että kävin Helsingissä Kansallisteatterissa katsomassa Heini Junkkaalan näytelmän Kristuksen morsian. En tiedä, kannattiko. Odotin jotain pohtivampaa ja analyyttisempää. Ytimessä olivat kirkon homokannat ja -kammot, naispappeus, eripuraseurat ja kaikki tämä tuttu aatepuuro. Huutamiseksi, akrobatiaksi ja muuksi keekoiluksi yltyvä näyttämötyö ei tehnyt asioista yhtään selvempiä. Oli kiintoisampaa seurailla katsomossa istuvan ex-piispa Huovisen naamanilmeitä, kun hänen nimensä pulpahteli esityksen yhtenä "kuumana nimenä". Näytelmä oli niin sanotusti ajankohtainen, mutta saman tien vanheneva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti