Lukupiireissä on se hyvä puoli (muiden hyvien puolien ohella), että tulee lukeneeksi sellaista, mitä ei muuten lukisi. Jos Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ei olisi ollut lukupiirin "läksykirja", en olisi lukenut montakaan sivua. Vaistosin heti sen, mikä sitten kerrottiin loppusivuilla: kirjailija on "opetettu". Teos on kirjailijakoulutuksen tuote, mutta ei tarkoitukseni ole kirjoittajakoulutusta mollata. Se voi johtaa monenlaisiin tuloksiin, kuten muukin koulutus. Se antaa tekniikkaa ja välineitä, mutta sisintä kipinää se ei anna, ei sitä karheutta ja omaa ääntä, jota esimerkiksi Erno Paasilinna peräänkuulutti. "On elettävä sellainen elämä" jne.
Olsson kuvaa kahden naisen iki-, iki-, ikiystävyyttä, joka syntyy puolen vuoden kuluessa! (Tämmöinen tavallinen hämäläinen ehtisi siinä ajassa hyvän päivän tutuksi.) Vanhan naisen testamentti nuorelle painaa tarinaan sitten vielä loppusinetin. Ystävykset vatvovat tunteitaan ja menneisyyttään kuin teinitytöt. Kummankaan ei ilmeisesti tarvitse tehdä työtä. Kirjailijaksi esitelty nuorempi nainen Veronika voisi ammattinsa takia vatvonnasta hytöyäkin, mutta entä Astrid, miehensä ja omaakin kuolemaansa odotteleva erakko?
Mielestäni Olsson on unohtanut sen perusasian, että rakkaus (tai rakastelu) ei ole ainutlaatuista, vaan yleistä. Että suurinkaan suru (tai varsinkaan kuolema) ole ainutlaatuista, vaan yleistä. Kirjailija luottaa liiaksi aiheisiin, ei kieleen. Miten latautunutta tähän verrattuna on esimerkiksi Kerstin Ekmanin teksti! Se on salaisuuksista tiheää. Olssonin teksti pyrkii antamaan ja avaamaan kaiken ja pitkästyttää kynttiläillallisten, viinilaatujen, Brahmsin kappaleiden ja kristallilasien yksityiskohdilla. Niiden yli lukija voisi harpata, mutta johtomotiiviksi nousevia metsämansikoita on tarkkailtava. Niistä tulee linkki paitsi nuoruudenrakkauteen myös lapsentappoon. Se kuitataan ohimennen.
En halua kiistää niiden kokemusta, jotka sanovat kirjaa koskettavaksi. Olin ehkä vain väärä lukija. Tai vääränikäinen. Mieleeni palaa, miten itkin lapsena kirjan sivut lommoille, kun luin Ethel S. Turnerin Seitsemän sisaruksen lopusta Judyn kuolemaa. Hän suojasi ruumiillaan pikkuveljeään ja ruhjoutui. Kun hän kuoli, kylmät varjot hiipivät sisarusten sydämiin. Lammelta puhalsivat oudot tuulet, ja hän, joka oli siirtymäisillään rajan yli, kuuli laineiden hiljaisen liplatuksen...
Sen jälkeen tiesin, että jos joskus kirjoitan kirjan, siinä kuuluvat laineiden hiljaiset liplatukset. Toisin kävi! Kaikesta itkemisestä huolimatta olen loitontunut kyynelehtivästä kirjallisuudesta, lauseista, joissa puhutaan "avoimista sydämistä", "itsensä kohtaamisesta", "mittaamattomasta rakkaudesta". Tappio lienee yksin minun.
Ammattivamma minussa on se, että panen merkille kääntäjänkin kömmähdyksiä. Ei juhannussalko ole "kevätsalko", sinikello-nimistä kukkalajia ei ole olemassa, akateemisen koulutuksen saanut ihminen ei ole "akateemikko".
Kirja jättää kaikesta huolimatta jälkitunteen toisessa maailmassa käymisestä. Sekin riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti