Olen viettelehtinyt osan tästä loppiaisaatosta Rimmisen Nenäpäivän parissa. (Anteeksi, että heti tuli tartunta!) Kirja on ensi katsomalta viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, mutta hauskuus on vähän samalla tavalla vinoa kuin vaikka Chaplinin tapauksessa. Naurattaa, vaikka ei pitäisi. Sillä mitä nauramista siinä on, että irtonaisen (ei irtolaisen) oloinen nainen ajelehtii ihmisten huusholleihin tekemään "haastattelututkimusta". Syvemmälle katsoen kysymyksessä on vinkeä ajankuva: emmehän voi enää poikkeilla kyläilemään naapureihin. Tässä siis oiva keino!
Kirja palauttaa mieleen muut kielikokeilut, esim. Marja Kyllösen Lyijyuuman, Marjaana Jäntin Amorfiaanan, Hans Selon Diivan. Mutta on tämä ihmis- ja lukijaystävällisempi. Vinha ristiriita on siinä, että Nenäpäivän minän kielikomiikka on ilmiselvästi miehistä, vaikka päähenkilö on nainen.
Olin kirjaan perin tyytyväinen, kunnes menin avantoon. Ennen vanhaan sanottiin, että kylmästä saa "kylmänvihat". En tiedä tarkkaan, mitä se tarkoitti, enkä minä vihaiseksi tullut, mutta mietteliääksi. Eilispäivän Hesarissa oli iso juttu apurahoitetuimmista kirjailijoista. Harva heistä on "minun kirjailijani". Vika on tietysti minussa.Tykkään eniten kirjailijoista, joilla on pitkä ja lavea muisti. Sanonta saa olla soukkaa kuin vaikka Hyryllä. Vanha Paavo Rintala kirjoitti jossakin, että muisti alkaa kaatua päälle. Olen alkanut ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Näin osan siitä prosessista, kun haastattelin häntä Tukholman Suomi-talolla vuonna 1995. Hetken pelkäsin, että sekä haastateltava että haastattelija alkavat kyynelehtiä niin vuolaasti, että koko juttu nyrjähtää sijoiltaan. Silloin itketti evakkous. Eikä se tarkoittanut mitään siirtokarjalaisuutta, vaan elämän evakkoutta, joka ei paljon asuinpaikoista riipu.
On ihmisiä, jotka ovat kotonaan kaikkialla, niin kuin on ihmisiä, jotka eivät ole kotonaan missään. Nenäpäivän Irma ja minä kuulumme ilmiselvästi jälkimmäisiin. Edustammekohan enemmistöä vai vähemmistöä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti