Ymmärrän asioita hitaasti. Ylipäätäänkin uskon, että ymmärtäminen on hidasta. Vain ideat ja oivallukset voivat olla nopeita.
Olen kuvitellut tietäväni Suomesta jotakin. Onhan se kuulunut ammattiinkin, kun olen yrittänyt neljässä Pohjoismaassa avata ja tulkita suomalaista todellisuutta, kulttuuria, elämänmuotoa, kieltä, yhteiskuntaa.
Jokin minussa on harannut vastaan, kun olen kuunnellut puheita esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan halkeamisesta hyvin ja huonosti voiviin. Olen ajatellut, että paha ei toteudu, kun siitä puhutaan. Näinhän on aina uskottu.
Kun menin tänään Educa-messuille Pasilaan, mielessäni vilistivät puheet "maailman parhaasta koulusta" ja "maailman parhaiten koulutetuista opettajista" ja niin edelleen. Pääministerikin osui tulemaan messuille melkein samalla ovenavauksella. Sekin sai ajattelemaan, että näin läpinäkyvä, näin tasa-arvoinen yhteiskunta...
Ständit pursuivat monenkirjavaa materiaalia, jonka tarpeellisuudesta en osannut olla varma. Olisinko ollut nuorenakaan? Minun sukupolveani opetettiin ajattelemaan "Non multa, sed multum". Sitten jäin seuraamaan loimottavia valkokankaita, joille loihdittiin kiivaaseen tahtiin kuvia, lukuja, kuvioita, tekstejä, palkkeja, laatikoita, värejä - ja kaikenlaista, mitä en osaa edes nimetä. Lopuksi esittelijä alkoi kirjoittaa kaiken päälle sormella, ikään kuin osoittaakseen, että kaikki on mahdollista.
Olen kauan ollut vakuuttunut tekniikan ihmeellisyydestä, mutta en voi olla ajattelematta oppijaa tuon tykityksen kohteena. Ettei vain tulisi se paljon puhuttu informaatioähky! Varsinkin, kun informaatio ei ole sama asia kuin tieto. Entä jos tekniikka tulee oppijan ja opetettavan aineksen väliin? Jos oppija vieraantuu, turhautuu, etääntyy, jopa syrjäytyy? Parhaat kirjailijat ovat todenneet, että kieli ei saa tulla sanottavan eteen. Onkohan ylenpalttisessa tekniikan käytössä sama riski? Jos unohtuu, että se on väline ja eri asia kuin sisältö?
Paluumatkalla junassa ajattelin lisää tätä Suomeani, mielessäni edellisiltana näkemäni Juho Kuosmasen elokuva Taulukauppiaat. Mentaalisesti olen lähempänä sen ankeaa maailmaa kuin messusähinää, mutta ikä tekee sen, että katson kaikkea hieman kaukaa. Minusta alkoi tuntua siltä, että niin Taulukauppiaiden köyhät hörhöt kuin tekniikkagurutkin voisivat elää jossakin luolastossa, hieman erilaisissa kyllä. Kummillekaan ei ole olemassa ympäristöä, ei muita lajeja, ei muita todellisuuksia. Vai onko tämä vain minun luuloani?
Tekniikkagurut voivat kyllä säilyttää tulevaisuuden ihmisille kuvat mikro- ja makrokosmoksista, hupenevista lajeista, kiivaasti köyhtyvästä luonnosta. Köyhät voivat säilyttää vain köyhyytensä. Suomi on enemmän kuin halki. Se on pirstoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti