MESSUAMISTA

Jalkavaivaisen ei ollut tarkoitus lähteä tänään yhtään mihinkään - mutta lähdin sittenkin! Olenko yhtä liikkuva ja levoton kuin virolaiset (Viivi Luikin todistuksen mukaan)? Kyllä olen, ja tarkoitan nyt tietysti vähän laajempaakin kaarta kuin messuilla käymistä.

Helsingin kirjamessut ovat paisuneet aivan valtaviksi. En vaivaudu katsomaan tilastoja näytteilleasettajien määrästä, en kirjailijoista tai muistakaan esiintyjistä. Määrä on niin pökerryttävä, että vaikka menin lappu kourassa poimiakseni tarjonnasta vain jotkut harvat ja valitut, eksyin vaikka mihin ja annoin virran viedä. Tuttuja tapasin kymmeniä, heitä riittää pitkän sekavan työuran varrelta, ja kirjojakin ostin muutaman, vaikka vakaasti olin päättänyt, ettei enää. Ei tarvitse omistaa, kun kirjastosta saa ainakin jonottamalla myös uutuudet. Silti kiusaus käy joskus ylivoimaiseksi, ja himoittavia kirjoja olisi tietysti ollut kymmeniä - onneksi suurin osa tuhansien nimekkeiden joukosta jättää kuitenkin välinpitämättömäksi.

Messujen organisaatio muistuttaa paljon sitä, minkä olen kokenut Göteborgissa, jossa kaikki löytyy ja toimii valtavasta väkimäärästä (ja joukossa työnnettävistä lukuisista lastenrattaista ja -vaunuista) huolimatta. Pasilan Messukeskuksessa ei tosin voida sulkeutua hiljaisiin tiloihin kuten Göteborgissa. Se on vahinko. Göteborgista muistan lähes hartaan, hiljaisen tunnelman, kun jotkut "gurut" kertoivat ajatuksistaan. Jouduin kerran vetämään suomenruotsalaisten kirjailijoiden paneelin (no siis  s a i n  vetää)  ja jännitin kamalasti, mutta hiljaisuus helpotti keskittymistä ja lievitti jännitystä, niin panelistien kuin vetäjän. Kansa ei vellonut mihinkään suuntaan ja ovet pysyivät määräajan, 45 minuuttia, kiinni. Kun urakka oli ohi, sain todeta, että viereisessä salissa oli pitänyt puhetilaisuuttaan suomalainen poliitikko, tämä nyt ehkä innokkain presidenttiehdokkaamme, mutta hän ei kylläkään kerännyt semmoista kuulijajoukkoa kuin kirjailijat... Olinkohan hiukan huvittunut vai peräti vahingoniloinen?

Presidenteistä ja ehdokkaista puheen ollen - on aika kivaa asua näin pienessä maassa, että vähän "kaikki" mahtuvat näköpiiriin melkein kerralla. Ahtisaarta esittelevä kirja (Ahtisaari itsekin?) oli ollut esillä aamulla, sitten Tarja Halonen rupatteli kalliolaisesta lapsuudestaan Hannu Mäkelän kanssa, ja messuilta poistuessani minulle piteli ovea Pekka Haavisto, jota saatoin kiittää paitsi ovenavauksesta myös hyvästä Tampereella käytetystä puheenvuorosta. Pienessä maassa kaikki voivat tuntua vähän kuin naapureilta - hyvässä ja pahassa. Voi tämä olla ahdistavaakin. Venäläisten ja kiinalaisten Suomen-kävijöiden mielestä on äärimmäisen huvittavaa, että "kaikki" tuntevat "kaikki".

Messujen teemamaana oli Viro, komeasti olikin. Paljon hyviä puheenvuoroja, ehkä vaikuttavin Ene Mihkelsonin, Ruttohaudan kirjoittajan. Hän on sitä ikäpolvea, joka on ehtinyt kokea miehityskauden alusta loppuun. Pakotettu unohtaminen, selkäytimestä tuleva - sinne piiloutunut - muistaminen, jatkuva vaikeneminen ja pelko - ne ovat syöpyneet todella osaksi virolaisuutta. Suomalaiset eivät sitä aikanaan tajunneet, ja se tuntuu jälkeenpäin käsittämättömältä. Tallinna on sentään melkein näköetäisyydellä Helsingistä. Olen nähnyt ja kuulostellut virolaista ajattelutapaa aika paljon Viron-matkoillakin ja joskus ihmetellyt joidenkin voimakasta venäläisvihaa, jonka olen nähnyt kohdistuvan lapsiinkin. Mutta sitten on myös näitä käsittämättömän viisaita, kiihkottomia vanhoja ihmisiä (joihin kuului myös Jan Kross), jotka kokivat kaikki kauhut eivätkä sittenkään katkeroituneet. Jan Krosskin uskoi ihmiseen aina, mikä näkyy esimerkiksi teoksessa Kalliit kanssavaeltajat. Hän osasi erottaa järjestelmät ja ihmiset.

Voi miten hyvä on tulla kuhinasta kotiin, passata kissaa (kissakorttejakin tuli ostettua) ja syventyä lukemiseen. Kuhinapäiviä en kovin monta vuodessa kestä, vaikka ihmisistä yleensä tykkäänkin.

PUHET ORAVIL

Ei ollu tänäpä ensimäine kertta, ko mää jourui naurualaseks siit hyväst, et mää puhu elukoil. Se o ollu mul ain ittestäs selvä asia, et elukat ymmärtää puhet joskus paremminki ko ihmiset. Sitä paitti mää ole ain tottunu puhumaa niil tätä lapsuure kiält. Tiätysti, ko lapsen se elukoil puhumine o alkanu. Mitä vaste täsä ny sit olis matka varrel puhetyylii vahettanu...

Juu, mää oli iha tavallisel uimareisullani (vesi nyte 8-asteist) ja yks orava karas siin karul ja pysäs iha sihe keskel tiät. Tiätysti mää sanoi hänel, et men ny hyvä sylvi äkkii tiähes, enneko jäät auto al. Kaks kouluflikkaa rupes kattomaa minnuu pitkääs ja huamasim mää senki, et heit ihmetytti tämä kiäli. Mää sanoi, et tämä o semmost oravai kiält - eikä porilaiset täst vissii suutu. Naurettii sit vaa molemmi puali ja orava kiipes puuhuu turvaa.

Eile ehtoosti mää karasi pääkirjasto Metsoo Pohjola-Nordeni kokouksee ja alvuks siäl jutteli Terttu Lensu uurest kirjastas. Mää luule, et häne nimes o mu ikkäisilleni rario kuuntelijoil tuttu. Hän o vanha toimittaja ja ossaa puhhuu ja kirjottaa sillail, et hämäläisekki tykkää. Hän o hyvi luanikas ja tavallise olone, vaik Helssinki kirjamessuilki miätitää ny kovi sitä, et onko kukkaa loppuje lopuks tavalline. Ei tiätysti, jos tätä oikee ruppee funteeraamaa, mut mää tarkota täl ny vaa semmost luantevuut. Ko ei suurentel eikä piänentel ittees ja kirjaas, ni se o juur hyvä. Häne kirjas nimi o Mummo vastaan muu maailma, ja faarit ja lapsettomat ja lapselapsettomat kelpaa kuulema kaikki joukkoo. Tuntu silt, et Lensu myäntää mummu kommee titteli kaikil, joil o tullu hiukka elämäviisaut, mut iha erisorttisii saaraa silti ol. Faarei ei taitanu ol kuulijoitte joukos parrii rohkeet enempää, mut kovi heil annettii arvoo - ainaski semmosil, jokka ossaa tehr vaik remonttii. Taik ajjaa autoo. Me ikkääntynneet naiset huakailtii, et mist niit löytäs, mut joku tiäsi, et kyl niit vuakrataanki. No se o hyvä!

Minnuu huvitti sit viäl seki, ko Lensul oli iha prikulles samallaine nuaruuremuisto ko mullaki uurest tyäpaikast Ruattis. Hänki o siäl joskus nuaren flikkan ollu, josaki harjottelus. Tyäkaveri oli kysyny, et "Vill du komma och fika?". Hän oli vastannu: "Nej!" Mul kävi juur samallail, ko mää istui ensimäist päivää Uppsalas uures tyähuaneesani joskus 70-luvul. Mää sai tua sama kysymykse ja vastasi juur samallai, ko emmääkä tiätäny, mitä ihmet o "fika". Kaffeest ei puhuttu sannaaka. Kyl suamalaine vastaa varmuure vuaks kaikil ossaamillas kiälil "ei", jolsei oikee tiär, mitä  tarkotettaa. Ko Pentti Saarikoski oli sotalapsen Ruattis, hän sai lempinimekses Molotov, ko hänki vastas joka kysymyksee yhre sana lauseel "Nej".

Lensu muisteli sit semmostki, kui hänel oli tapahtunu josaki päi Eurooppaa semmone sählinki, et hänel ei ollu lentolippuu eikä rahhaa se ostamist varte. Sihe mailma aikaa ei ollu korttei. Ko hän oli ääni vapiste ruvennu kysymää virkailijalt, et mitä ihmet hän ny tekkee, ni joku oli koputtanu hänt siin jonos olkaapäähää ja sanonu, et kyl mää lainaa sul. Lainaaja oli ollu ruattalaine ja oli sanonu, et hän o tottunu luattamaa suamalaisii.

Mää ole itte saanu paljo samatapast kohteluu Pohjoismais. Enkä mää ol osannu eres pittää sitä minnää erikoisen asian. Mää muista semmosenki piäne taloyhtiö, josa mää asui poikani kans joskus kahreksakyment luvu alvus. Siäl oli vinttikerrokses yks piäni huane, joka ei ollu oikee kenenkä. Taik tiätysti taloyhtiö. Siin alapual asu nuari naine, joka pisti sin verhot ja mööpelit ja lamput ja sano mulleki, et jos sul tullee vaik Suamest viarait eikä ne mahru su piänee asuntoos, ni majot ne ton vinttikamarii. Nim mää tei.

Kellarikerrokses oli pinkishuane eikä sitä käyttäny oikee kukkaa. Yhtäkkii mu poikani ja häne kaveris sai päähääs, et tehrääs sin teatteri. Nin he teki ja siit tuliki hiano. Trappukäytävää he pisti mainokse ja myi lippui näytöksii. Jokku ostiki! Mää ole jälkeeppäi kauhistellu, et eiko me kysytty eres luppaa taloyhtiölt. En jaks muistaa, mut kyl kai sentä. Mut poikkipualist sannaa siit ei sanottu. Nyte mää ole asunu 16 vuat Suames ja kattellu meininkii suamalaisis taloyhtiöis. Täsä o vissi ero...

Mul o paljo semmossii tuttui, ko sannoo, et Ruattis o helpompi henkittää. O vaikee selliittää, mitä he sil tarkottaa, mut mää luule, et se o juur jottai tämmäst suvaittemist. Eikä tämä tarkot sitä, etteiko monil suamalaisil olis huanojaki kokemuksii Ruattist. Kyl heit o voitu kattel vähä pitki noka vart. Ei ol ain piretty sama-arvosin. Ne kokemukset täytyy yht hyvi ottaa huamioo. Tarttis ain osat nähr hyvät ja huanot pualet. Senki mää tiärä kokemuksest, et suame kiäle oikeuksist o paljo saatu käyr kärevääntöö ja saaraa viäläki, vaik se onki ny yks viralline vähemmistökiäli Ruattis.

Pori murre o vaa mu epäviralline vähemmistökiäleni, mut kyl mää meinaa sitä henkis pittää ja puhu sitä muilki ko oravil.

TAIVASTA JA PILVIÄ

Tämä torstaipäivä kului Helsingissä ja osa siitä menii ihan samanlaiseen toimintaan (tai toimimattomuuteen) kuin yli 40 vuotta sitten. Muistan nuoruudestani syksyisen Helsingin kirkkaan taivaan ja uskomattomat pilvimuodostelmat. En tiedä, merikö niitä tekee, mutta meille sisämaan asukkaille ei semmoisia näkymiä ole suotu. Taivas hehkuu valoa ja pilvien muodot ja värit ovat satumaisia. Asiantuntevammat tietänevät, miksi ilmiö on niin voimakas juuri syksyisin.

Junamatkalla oli hyvä sulatella edellisillan kulttuuri- tai tietopläjäystä. Se oli tarjolla Tampereen kaupunginkirjastossa Metsossa. Naisten Pankki järjesti osallistujille pullakahvit 100-vuotiaan Naisjärjestöjen keskusliiton kunniaksi. Kuvanäyttelykin oli puhutteleva. Eva Biaudet ja Pekka Haavisto kertoilivat tietäväiseen ja "pehmeään" tapaansa tasa-arvo-ongelmista maailman kriisialueilla. Ajattelinkin, että kun tietää tarpeeksi, ei tarvitse meuhkata, ei sutkautella eikä korottaa ääntä. Ihan pelkkä tieto riittää. Mutta joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Maailma on vaikea paikka eikä lainkaan mustavalkoinen, vaikka moni ehkä toivoisi. Pahat eivät ole vain pahoja ja hyvät vain hyviä - ja turvaisia piilokoloja ei ole missään.

Menomatkan luettavaksi nappasin Hesarin lisäksi pienen paikallislehden Satakunnan Viikon, josta olen oppinut pitämään - tietysti - koska olen vääntänyt sinne porinmurteisia pakinoita noin 15 vuotta. Nyt lehti teki pikku jutun viimeisimmästä höpsötyksestäni (ilmiselvästä piilokolosta!) eli "navettamuseosta". Olen koonnut sinne esineitä, joiden historia on osa minua. Kuulen yhä korvissani, millaista ääntä kahvimylly pitää. Tiedän, miten suolasalkkarin kantta on nostettava, koska sarana on rikki. Tiedän, miltä Porin Valun silitysrauta tuntuu käteen. Ne ovat pienten kirjojenikin "esinesäestystä". Ne puhuvat minulle murretta ja ovat muistoista painavia. (Infoa kirjoista saa osoitteesta http://www.fennoscandicmedia.fi/ShopFi.html. Osasinkohan kirjoittaa koko litanian? Eivät tämmöiset merkkijonot ole minun maailmaani eikä jälkikasvukaan yrityksistään huolimatta onnistu minua tähän taluttamaan.)

Tällaiset pienet lehdet ovat palauttaneet mieleeni senkin, miten jotkut toimittajaopiskelijat kysyivät minulta, vanhalta opettajaltaan, onko heidänkin suostuttava kirjoittamaan kaiken maailman skandaalijuttuja, jotta tienaisivat leipänsä. Ajattelin jo silloin, ja sanoinkin, että ei tarvitse, jos ei hakeudu Murdochin imperiumiin töihin... Jari Tervo kyllä hiljattain väitti, että Seiskan kansi vaikuttaa enemmän kuin Suomen Kuvalehden pääkirjoitus, mutta ei se ihan näin mene! Meillä on paljon semmoista pienimuotoista, vähä-äänistä mediaa, joka kertoo ihmisten arjesta ja antaa eväitä ajatteluun. Seiskan kansi pysäyttää ajattelun.

Paluumatkan järkyttävä luettava oli Pasilan asemalta ottamani Matkaan-lehti - tai ei se, vaan sen väliin työnnetty, huonolle paperille huonolla kielellä tulostettu vihalappunen, hullu ja tietämätön. En referoi. Tuli kylmäävä olo. Joidenkin taivas on todella matalalla ja olo paha. Esimerkiksi lapsuuteni maailaismiljöössä oli tähän verrattuna suurta suvaitsevuutta, sellaista, että ihmiset otettiin yksilöinä. Jos katsottiin, että joku on erinomainen työmies, sai muuten olla miten kummallinen tahansa - ja puhua vaikka "väärää" murretta. Juttua ja naurun aihetta kyllä riitti, mutta en muista vihaa tai pelkoa tai halveksuntaa. Sitä on ollut, mutta kauempana takanapäin. Miksi, miksi taas...

MATKALLA PIMEYDEN YTIMEEN

Sisäisessä kalenterissani vuosi jakautuu kahtia niin, että kevyttä ja ihanaa aikaa on huhtikuun puolivälistä lokakuun puoliväliin (ja tähänkin tarvitaan hieman itsepetosta) ja sinniteltävää aikaa on se toinen puoli. Kun on ollut paljon töitä ja harrastuksia, sekin on livahtanut nopeasti, mutta kuinka käy eläkeläisen...

Entistä enemmän olen alkanut miettiä, mitä ihmettä tehtiin lapsena kaikki pitkät pimeät illat. Muistan merkillisen vähän. Kirjoja ei kovin monta ollut. Sanomalehtien syrjiin kirjoittelin ja piirsin. Äidin keittokirjan kanteen kirjoitin kirjettä tädille. Itsekin me lapset keksimme joitakin pelejä ja kilpailuja. Käsitöitäkin tein, mikä tarkoittaa sitä, että kudoin. Äidin Husqvarna ei minua totellut vaan sotki langat. On kummallista, etten pysty palauttamaan mieleeni, miten illat kuluivat. Läksyjäkään en luultavasti paljoa lukenut. Radiosta kuunneltiin joskus kuunnelma. Kyllä me joskus tappelimmekin, kun muistan, että joskus minä sain rangaistukseksi seistä ovisuunurkassa ja pikkuveli uunin nurkassa.

Nykyisessä elämänvaiheessa on taas keksittävä itse pimeyden vastalääkkeet. Vapaaehtoistyö on yksi parhaista. Kuten tiedetään, siitä saa eniten itse. Kävin taas pitämässä pientä kirjallisuuspiiriä eräässä hoitokodissa. Kuulijakunta eli vahvasti mukana ja osallistui keskusteluun, ja sehän on minulle aina kuin tulta tappuroihin. Muistelimme vanhojen ihmisten kuvauksia kirjallisuudessa. Miten ne tulevatkin nyt liki aivan toisella tavalla kuin ennen! Vanhat vahvat naiset ovat niin yleisiä kirjallisuudessamme, että kysymyksessä on jo klisee - Lemminkäisen äidistä alkaen - mutta kun otin loppukevennykseksi Haanpään Päntän äijän vajoamisen, sain terävimmän tulkinnan tuosta ukosta, mitä olen koskaan kuullut. Hänhän haluaa olla julkkis! Tietysti. Itsepäinen, toistuva heikolle jäälle meneminen ja kylänmiesten toimin tapahtuva dramaattinen pelastaminen tarjoavat hetkeksi huomiota. Saa hetken olla keskipisteenä, saa ryypyn pontikkaa, ja akkojen suut käyvät. Julkkishan semmoinen on! Ja julkisuudenkipeys taitaa olla meissä tavallisempaa kuin heti tajuammekaan. Olen ihmetellyt, kun lapset ilmoittavat haluavansa isona julkkikseksi - alaa mitenkään määrittelemättä. Ennen vanhaan haluttiin lääkäriksi tai rakennusmieheksi tai veturinkuljettajaksi. Tämän ajan henki on, että naaman pitää näkyä.

Joku viisaista keskustelijoista heitti esiin senkin, että eräänlaista julkisuuden hakemista on oikeastaan myös kaikki kirjoittaminen. Tietysti, ellei sitten kirjoita vain päiväkirjaa, jonka polttaa saunan pesässä. Tai ehkä julkisuus on tässä sittenkin hiukan vino sana. Kysymys voi olla halusta jakaa ajatuksia toisten kanssa. Muistan jostain vuosikymmenten takaa Annika Idströmin esitelmän, jossa hän sanoi, että kaikki kirjoittaminen on kuin huutaisi I, I, I eli tuo tarkoittaa "ai, ai, ai", siis minä, minä, minä! Katso asioita minun(kin) tavallani! Kaikilla on ymmärretyksi tulemisen tarve.

Samaa kyytiä ehdin vielä Mummon Kammariin, jossa Panu Rajala kertoi uudesta Aho-kirjastaan. Sali oli tupaten täynnä kuulijoita, Ahonsa lukeneita. Esitelmä keskittyi enemmän Ahon elämään kuin tuotantoon ja hyvä niin. Luulen, että juuri tämä näkökulma oli yleisön mieleen. Kaikki kuulijat olivat jo senikäisiä, että tietävät, ettei elämä ole suora polku. Suvaitsevaisuus ja ymmärtämys karttuu matkan varrella. Ahonkin elämänkiemurat lähinnä hymyilyttävät. Muinainen tv-draama Venny sai Rajalalta yhtä tylyn arvion kuin on saanut muiltakin: tekijät eivät olleet tajunneet ajan henkeä.  Kenraalitar Järnefelt ja kirjailijanplanttu Brofeldt eivät todellakaan ole voineet käyttäytyä kuin tämän päivän teinit, mutta molemminpuolinen tunteen palo ja ihailu on ollut väkevää.

Saman tien palasi mieleen sekin, miten suomenmielisiä Järnefeltit olivat. Olen lukenut Elisabethin kirjeitä, jotka hän itsepäisesti kirjoitti suomeksi, niin vaikeaa kuin se hänelle, saksalais-balttilaisen aatelissuvun jälkeläiselle olikin. Hienostotyttö Pietarista sopeutui hyvin Suomeen ja pani lapsensa suomenkieliseen kouluun, ympäristön kauhuksi. Järnefeltien, Snellmanin, Runebergin ja monen muun ruotsinkielisen ansiota oli, että suomesta kehittyi ällistyttävän nopeasti kulttuurikieli. (Kuka mahtaisi kertoa tästä tämänpäiväisille ruotsin vastustajille...)

No juu, ei kukaan. Pohjoismaisuus ei ole kovassa huudossa, vaikkei meillä mitään muutakaan yhtä luontevaa viiteryhmää ole. Ajattelin tätä käydessäni viikolla Tanskan ja Ruotsin konsulaattien piskuisessa kutsuvierastilaisuudessa. Konsulaatit muuttivat taloon, josta Ruotsin konsulaatti on muuttanut pois 106 vuotta sitten. Paikka on hyvä ja keskeinen, sijaitsee Finlaysonin alueella. (Nyt selvisi sekin, miksi koskessa sijaitsee Konsulinsaari!)

Toinen pohjoismainen "elämys" oli  Johanna Koiviston väitöstilaisuus. Koivisto on vertaillut väitöskirjassaan vuosien 2002 ja 2004 EU-kirjoittelua Aamulehdessä, Helsingin Sanomissa, Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä. Artikkelit on tutkittu yhden kuukauden ajalta kumpanakin vuonna. Edellisenä vuonna kymmenen uutta maata sai EU-jäsenyyden ja 2004 niiden jäsenyys astui voimaan. Artikkeleita on 139. En tiedä, onko se vähän vai paljon, mutta uskoni tiedonvälitykseen uhkaa joskus rapistua. Suomessakin on valtava määrä ihmisiä, joita mikään tiedonvälitys ei tavoita, ja monissa muissa maissa vielä paljon enemmän. Eikä tiedon vastakohta ole tietämättömyys, vaan ennakkoluulot. En tiedä, voiko sitä edes ihmetellä. Suurin osa maailman ihmisistä kamppailee jokapäiväisestä leivästään arkisten huoltensa keskellä ja valtarakenteet ovat hyvin kaukaisia asioita. Kun oman elämän vaikeudet kasvavat suuriksi, keittää yli ja alkaa vaikka "arabikevät". Silloin uskotaan ketä tahansa "muutoksen" lupaajaa. Näin se aina menee. (Voi minua vanhaa skeptikkoa!)

Tänään on Ahvenanmaalla luvattu "uuden" politiikan alkavan. Joka puolella alkaa aina uusi. Joka on hyvin pian vanhaa... Oliko se Hermann Hesse, joka kirjoitti: oi ihana elämä, miten teet kylläiseksi ja väsyneeksi...

KAIKEN KESKELLÄ KIELI

Olen vääräoppinen. Olen usein vääräoppinen. Eilen nähty Turun Anna Karenina ei ollut minulle "vuoden teatteriesitys", mutta monille on ollut. Toki se oli intensiivinen ja kaapit kaatuilivat ja ovet paukkuivat ja esineet lentelivät ja vesi virtasi (mutta merkityksettömämmin kuin Kristian Smedsillä) ja näyttelijät olivat tosi kovilla (Stefan Karlsson pyöri kärrynpyörää melkein koko ajan ja Krista Kosonen juoksi välillä ilkosillaan), mutta mitään vivahteikasta intohimodraamaa tämä ei ole! Yli nelituntinen näytelmä HUUDETAAN läpi ja tempo on niin nopea, ettei sanoista saa selvää. En voi olla arvailematta, mitä on vaikuttanut se, että ukrainalainen ohjaaja Andriy Zholdak ei osaa suomea. Kai silloin luottaa volyymiin, kun ei voi luottaa sanoihin. Vanha totuus on, että kuiskaus voi olla paljon tehokkaampi viesti kuin huuto. Tämä esitys vertautui mielessäni jotenkin oopperaan, lähestyi oopperan "kieltä", mutta ei tämäkään vertaus oikein toimi.

Kielestä puheen ollen... Tulipa luettua Ulkomaanlehtoriyhdistyksen 40-vuotisjuhlakirja Suomea pitkin palloa. Sitäkin voi kummastella, että suomea opetetaan "pitkin palloa" ja vielä enemmän sitä, että meitä lähtijöitä on ollut vaikka mihin. Ihan vapaaehtoisesti. Joku on asunut kirkon parvella Marinmaalla, kun muutakaan yösijaa ei ole järjestynyt, joku on kykkinyt reisilihakset pinkeinä moskovalaistoaleteissa, joku opetellut aitoromanialaisen selviytymisstrategian, että ei leivälle samaan aikaan sekä levitettä että juustoa, vaan jompaakumpaa ja ohuelti. Ja mukaan on pitänyt varata pienempiä farkkuja. Tulleissa on pengottu ja käännetty ja väännetty ja tehty ruumiintarkastukset ja opetusmateriaalia on hakattu rämillä kirjoituskoneilla hartiat kipeinä monen kalkkeripaperin kanssa. Asuntoloissa ja luentosaleissa on esimerkiksi Kiinassa kökötetty 10 asteen lämpötilassa hengitys höyryten.

Mitähän outoa, masokistista ihmislajia me lehtorit olemme, kun kaikkien artikkeleissa kuultaa silti ilo ja kaipaus! Että takaisinhan sinne kummallisiin paikkoihin on joskus päästävä... Toki lehtorit myöntävät auliisti senkin, että kaikissa vaikeuksissa helpotti tietoisuus siitä, että he pääsevät myös lähtemään pois toisin kuin paikalliset ihmiset, joista löytyi usein unohtumattomia ystäviä. Omat pohjoismaiset seikkailuni kalpenevat Romaniassa, Bulgariassa, Venäjällä, Kiinassa työskennelleiden lehtorien kokemusten rinnalla, mutta kyllä minäkin jossakin Åstorpin aseman puupenkillä vietetyn aamuyön jälkeen mietin, millä asialla oikein olen... Silloin oli vain juna juuttunut lumeen. Ei siinäkään paljon eksotiikkaa ollut, että Århusissa asuin "Kalamajassa". Annoin tämän nimen asunnolleni, koska alapuolen kalakaupasta tulivat aina vahvat aromit. Talossa oli silloin vielä yhteissuihku, jonne sai laskeutua kapean kapeita portaita (semmoisia että raskausmahani juuri ja juuri mahtui kääntymään kurveissa) toivoen, ettei olisi jonoa. Kalamajasta muutin turkkilaislähiöön, jonka betonimiljöö oli moderni mutta epäkodikas. Oslon pakistanilaislähiössä taisi suurimmaksi seikkailuksi jäädä vahva vesimassa pesutuvan lattialla. Hämmästyneen näköinen mies kahlasi pohkeita myöten vedessä ja kun kysyin, mistä kaikki tämä vesi on tullut, hän vastasi: Pakistanista! Hän oletti, että me kaksi maahanmuuttajaa alamme siinä turista, mistä olemme tulleet tämän virtaavan vesimassan keskelle... Minä, rationaalinen, tylsä pohjoismaalainen ryntäsin kuitenkin lukemaan seinille ripustettuja, monenkielisiä ohjeita, miten tulvaa voisi hallita.

Ei, vettä ei voi hallita eikä elämää eikä kieliäkään, mutta se jäi vähän nyppimään, että mainitussa juhlakirjassa on kielenhuolto jäänyt tekemättä. Ei saisi - suomen lehtorien kirjassa!

VAJAATA VAI TÄYTTÄ ELÄMÄÄ?

Leena Krohnin vanhan hyvän lauseen mukaan elämään ei totu. Minä sanon, että konkkaamiseen ei totu. Olen aina ollut liikkuva eikä kohdalle ole osunut sellaisia sairauksiakaan, jotka olisivat pahemmin pysäyttäneet.

Ja sitten tulee mokoma kivi ja mokoma murtuma ja konkkaan jo kuudetta viikkoa ja koen elämän jotenkin "vajaaksi"! Testailen ajatuksiani: entä jos en liikkuisi kunnolla enää koskaan? Katselisin vain, miten tuuli kieputtaa vaahteroiden siemeniä, jotka pyörivät ilmassa hurjaa vauhtia kuin pienet propellit. Katselisin vähitellen riisuutuvia puiden oksia, pilviä, harakkaa vastapäisen talon katolla. Semmoinen on monen todellisuutta. Vähempikin on. Eilen oli Hesarissa koskettava juttu nuoresta miehestä, jonka silmät toimivat, ei mikään muu. Luulen, että olemme yleensä aika huonoja tajuamaan, että vammaisen ihmisen sisäinen todellisuus on silti yhtä iso ja yhtä tosi kuin muidenkin, voi olla isompikin. Nuori mies sanoi, että onni on sitä, että tyytyy siihen, mitä on.

Minä en voi kenkkajalkaisenakaan valittaa tapahtumattomuutta. Tiistaipäivä kului Ikääntyvien yliopiston valtakunnallisessa seminaarissa, jolla oli hyvä otsikko: Myytit murtuvat. Olen sen verran työskennellyt ikäihmisten parissa, että tiedän hyvin, miten siellä todella murretaan myyttejä. Ikäihmiset ovat ihan "tosia" ja pohtivia ja eläväisiä, vaikkeivät nuoret sitä aina usko.

Myytit murtuvat -seminaariin oli saatu paikalle jopa kiireinen Pekka Himanen. Hän on ilmiö, joka jakaa mielipiteitä, mutta minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen hyvin epäsuomalaista positiivisuuspuhettaan. Ei hän käytä tätä sanaa, vaan korostaa, miten jokaisessa on piilossa monenlaista hyvää, joka ei pääse / ole päässyt esille. Tiedän, että ainakin meidät sota-ajan sukupolvet on opetettu vaatimattomuuteen ja näkymättömyyteen ja itsensä alentamiseen. Vaikea silloin on muitakaan kehua. Himanen luki ujostelematta kauniin viimeisen kirjeen, jonka oli saanut von Wrightiltä, ja on kyllä helppo kuvitella, että von Wright on hieman kohottanut kuuluisia kulmakarvojaan, kun parikymppinen nuorukainen tulee kynnykselle ja sanoo, että hänellä olisi uusia näkökulmia Russelliin ja Wittgensteiniin... Himanen ei ole koskaan pannut omaa kynttiläänsä vakan alle, mutta tuskin toistenkaan. Ei hän ujostele kertoa, että luki vuodessa maisteriksi ja teki toisena vuonna väitöskirjan. Siivoojaisoäitiään hän kunnioittaa elämää ymmärtäneenä mestarina, mutta mikä minun on, kun sittenkin olen hiukan allerginen näille sankaritarinoille... Köyhä, kahta työtä tehnyt isoäiti oli säästänyt ruokamenoissaan, jotta saattoi tarjota kerran viikossa lapsenlapsille kampaviinerit. Minun tekee mieleni sanoa, että Pekka, Pekka, näitä tarinoita on tämä maa pullollaan, mutta näillä tarinoilla leuhkivat vain kaltaisesi supertähdet.

Iltapäivällä esiintyivät "maakunnat" eli ikääntyvien yliopistotoiminnan edustajat eri puolilta Suomea. Mahtavan paljon mahtavan aktiivista väkeä, joka kaataa raja-aitoja. Hanna Ojala kävi sitten vielä läpi niitä jännitteitä, joita toimintaan kytkeytyy. Hänen saamansa haastatteluvastaukset ovat provosoivan kiinnostavia. Hannan paksu väitöskirja Opiskelemassa tavallaan ilmestyi lähes vuosi sitten, ja kirjoitin siitä pienen esittelyn Hiidenkiveen (surren sitä, miten pieneen tilaan arvostelut on nykyään pakko puristaa).

Tampereen kaupungin kunniaksi on sanottava, että se kutsui koko konkkaronkan iltatilaisuuteen Raatihuoneelle. Polkupyöräni kunniaksi sanon sen, että ehdin vielä samana iltana vetämään Pohjola-Nordenin lukupiiriä. Pidän paljon pienestä, kurittomasta piiristämme, jossa vapaat assosiaatiot virtaavat ja ottavat kaikua toisistaan. Niinkin vaikeasta ja syvältä rouhivasta kirjailijasta kuin Kjell Askildsenista otimme selkävoiton... Hän panee aavistelemaan hyvin tummia, hyvin syviä pohjavirtoja. Siinä se taito onkin. Ihastuin itse Oslossa parikymmentä vuotta sitten johonkin Askildsenin novelliin ja käänsin sen opiskelijoiden kanssa Parnassoon. Taisi olla Et stort øde landskap. Mieleeni jäi ajatus, ettei kukaan ole kuvannut sunnuntai-iltapäivän seisahtuneisuutta yhtä hyvin.

Keskiviikkona yksityisasiat veivät minut Helsinkiin ja kävelin jopa Luotsikatua, jossa olen ollut töissä 60-luvun alussa. Ei elämä kovin lyhyt ole, jos katsoo tästä vinkkelistä... Ei ollut enää Oka Kahvin kylttiä missään eikä kahvin tuoksua, ei Pauliginkaan. Okassa olin monissa tehtävissä, mutta parhaiten muistan sentraalisantran roolin, kun piti nopeasti vastata Oka-Kahvi-Oka-Kaffe, ja siitähän tuli ihan jotain ka-ka-ka. Puheluita yhdistettiin siihen aikaan keskuksesta ja tunnustan, että EN kuunnellut, vaikka varmaan olisin voinut...

Torstaina pinkaisin uudelleen Helsinkiin Ledarskap och kommunikation -seminaariin. Pääsin tämmöiseen Tanska-yhdistyksen edustajana ja on silkkaa luksusta kuunnella hyviä, persoonallisia esiintyjiä. Eniten antaisin ruusuja ruotsalaiselle seniorikonsultille Totte Cederlundille, joka jaksaa korostaa eräänlaista siviilirohkeutta. Avoimessa, turvallisessa yhteiskunnassa pitää mielipiteiden virrata. Våga ha åsikter! Var personlig! Tiedänhän minäkin, vanha konkari tämän, mutta tosiasia on sekin, että suomalaiset uskaltavat keskusteluissaan yleensä olla reippaammin eri mieltä kuin ruotsalaiset, ainakin tietyissä tilanteissa. Etnografit ovat osoittaneet, että ruotsalaisissa keskusteluissa pyritään viimeiseen asti välttämään konflikteja, suomalaisissa ei niinkään. (Yksityisissä "tutkimuksissani" olen kyllä havainnut, että meillä keskustelujen tyylipisteet laskevat nopeasti, kun ollaan eri mieltä.)

Eva Biaudet on myös hyvä ja monitietoinen esiintyjä, mutta aikapaine teki sen, että isoja tasa-arvokysymyksiä täytyi laukata läpi hirmuista vauhtia. Päivän väriläiskä oli urheiluvalmentaja, Suomessa asuva ruotsalais-norjalainen Magnar Dalen. Hän esitti teräviä havaintoja eri Pohjoismaiden eroista suhteessa urheiluun. Ajattelin, että samanlaisin silmin olemme näitä kansallisia eroja katselleet, vaikka minä en seuraa urheilua. Mutta täysin allekirjoitan suomalaisen mustuuden ja synkkyyden ja "ei tästä mitään voi tulla" -hengen, ja sitten, kun onnistutaan, menee täysin överiksi. (En tunne asiaa, mutta olen joskus mietiskellyt, onko muissa Pohjoismaissa yhtä paljon urheilun tähtikultin uhreja kuin meillä.)

Isoksi arvoitukseksi mieleeni jäi Nord Streamin edustus. Kovat on lobbarit asialla, yhä... Ihan kuin nyt olisi kaikkien aikojen ympäristöjärjestö kysymyksessä. Löysin kansiostanikin esitteen, jonka mukaan "Nord Stream toteuttaa kaikkien aikojen laajinta Itämeren kasviston ja eläimistön ympäristötutkimusta". Kaiken muun hyvän (?) lisäksi nyt raivataan ne loput miinatkin pois, joita varsinkin Suomen aluevesillä on paljon. Eli siis "pelkkää hyvää". Anteeksi, en niele!!!

Maailma on kaasuputkineen kaikkineen menossa niin totaalisen hulluun suuntaan, että miten tässä kyydissä voisi ollenkaan olla mukana, jos ei olisi joitakin semmoisia lyhtyjä kuin Tomas Tranströmer. Ihanaa, että hän sai Nobelin. (Vaikka minä taisin toivoa sitä vielä enemmän David Grossmanille, joka on pystynyt tekemään Lähi-idän hiidenkirnua käsitettävämmäksi. Kauhea se on ja syvä ja loputon.) Mutta Tranströmer! Hänen Madrigaali-runonsa oli työpaikallani seinässä vuosikaudet. Sen viimeiset sanat ovat "minun sanojani" juuri sillä tavalla kuin parhaat kirjailijat kirjoittavat meidät: "Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita."

VAPAA NAINEN - JA KISSAN VILLAT!

Elämässä on monenlaisia illuusioita. Minäkin kuvittelen aina välillä hallitsevani aikaani ja menemisiäni ihan itse - niinhän eläkeläisen pitäisi! Vaan herra se on rouvallakin, vai mitä tähän sanoisi. Perjantai oli ihana, lämmin päivä, joka sai minut lähtemään mökille. Kissan otin mukaan ja lämpöaalto taisi sekoittaa sen pään, kuten minunkin. Minä en kyennyt paljon kulkemaan metsässä jalkavaivan takia, mutta mikäs oli uidessa ihan pitkän kaavan mukaan, kun ilma oli 20-asteista ja vesi 13-asteista.

Seuraavaksi aamuksi varattu jalkaröntgen edellytti mökiltä pois lähtemistä jo perjantai-iltana, vaan mitä teki kissa! Kuikuili ovilla ja terassilla kunnioittavan välimatkan päässä naamallaan se ilme, että ei kannata yrittää mitään... Kyllä sillä nälkäkin oli ja minä järjestin tuoksuvan herkkulautasen, jota vein saunaan, saunankamariin ja vajaan. Julistin terassikauden päättyneeksi ja sisäruokintakauden alkaneeksi, mutta kissa oli toista mieltä. Sen katse oli paljonpuhuva: kuinka voit pitää minua niin tyhmänä, että kävelisin noin selvään ansaan! Näin ihanana päivänä ei kiinnosta kaupunkiin lähtö!

Kaikki kissanomistajat tietävät, kuka voittaa tämmöiset mittelöt. Kun ilta pimeni, minun oli lähdettävä. Tietysti jätin runsaat ruoat terassille ja menin kiltisti seuraavana päivänä röntgenini jälkeen kysymään, sopisiko herralle nyt kotimatka Tampereelle. Pienen harkinnan jälkeen se sopi eikä hän välittänyt vähääkään siitä, että minulla oli ollut lauantain varalle ihan toisenlaisia suunnitelmia. Kissa oli viettänyt yön vajassa ja näytti oikein tyytyväiseltä seikkailuihinsa. Naama kertoi, että kyllä minä tiedän, että sinä minut haet vaikka Timbuktusta ja vaikka keskellä yötä.

Tulkoon sekin kirjatuksi muistiin, että keskiviikkona tuntui melkein siltä kuin olisin saanut käydä vanhoilla jalanjäljilläni Uppsalassa... Tampereella on pieni ruotsinkielinen yhteisö ja sain puhua ruotsinkielisen diakoniapiirin jäsenille suomen murteiden ruotsalaisuuksista. Teimme lystikkäitä havaintoja. Olen monessakin yhteydessä kertonut kotimurteestani, jossa voidaan sanoa, että panes flikka förkkeli ettees ja ot siält senkist taltriikit... Varsinkin vanhempi porin murre on täynnä ruotsalaista sanastoa. Kirjakielessäkin on tekstityyppejä, joiden sanastosta 70 % voi olla skandinaavista alkuperää. Ruotsalaisuudet ovat kulkeutuneet jopa syvälle itämurteisiin saakka ja ovat elävinä muistoina pitkästä yhteisestä historiasta. (Niinpä en tajua ollenkaan niitä, jotka vouhottavat pakkoruotsista ja haluaisivat sen pois kouluistamme. On kuin sahattaisiin toista jalkaa poikki...) Tätä nykyä Tampereella on enää vain noin 1000 äidinkielenään ruotsia puhuvaa. Venäjänkielisiä on kaksi kertaa enemmän. Minä haluan sanoa kuin Pentti Saarikoski, että miltään kieleltä ei saa tukkia suuta... Ne ovat kaikki omanlaisiaan kurkistusaukkoja maailmaan. Saarikosken mukaan kielet ovat ihohuokosia, joita ilman ei maailma hengittäisi.