IHMISMIELTEN VERKOISSA JA VIIDAKOISSA

Pimeä päivä. Silloin mielikin tuppaa menemään pimeäksi. Päivän kohokohta oli elokuva, joka pani aivosoluja liikkeelle. (On mukavaa, kun lähellä on elokuvateatteri, joka pyörittää laatuleffoja mummeleille, 5 euron näytöksiä.) Katsoin iranilaisohjaajan Asghar Farhadin elokuvan Nader ja Simin: ERO. Voi miten "ymmärrettävä" se oli, vaikka toisenlaisesta yhteiskunnasta kertookin. Mutta ihminen ongelmineen on kaikkialla sama, enimmäkseen varmaan hyväntahtoinen, rehellisyyteen ja oikeamielisyyteen pyrkivä - ja miten vaikeaksi kaikki voi silti mennä. Tässä tarinassa kietoutuvat yhteen ihmissuhteet, auttaminen ja avuttomuus, pikku valheet, joista tulee isoja valheita, tyttärensä parasta ajattelevat vanhemmat, jotka ajautuvat törmäyskurssille, mutta ovat fiksuja ja vastuuntuntoisia. Alzheimeria sairastavasta isästä pidetään niin hyvää huolta, että mietin, kuinkahan monella taholla tämä lienee käytäntö... Pienet uskonnollisetkin kommervenkit kyllä asettavat rajoja, kun naispuolinen hoitaja joutuu soittamaan jollekin imaamille tai vastaavalle, voiko hän pestä alleen laskevan vanhan miehen. Normit ja kunnia asettavat ansalankoja, mutta naiset ovat vahvatahtoisia, saavat ajaa autoakin, liikkua, puolustaa oikeuksiaan. (Tosin oikeutta jakamassa näyttivät olevan vain vanhat miehet, parhaansa mukaan, ehkä...)

Mutta ongelmat ja tragiikka siirtyvät seuraavaan polveen, vaikka tarkoitus olisi ollut miten hyvä. Elokuvan lopuksi 11-vuotias tyttö jää kyynelehtimään ja päättämään, kumman vanhemman luona hän haluaisi asua. Vanhemmat kököttävät sanattomina lakituvan eteisessä. Pienellä, veikeällä apulaiseksi pestatun naisen tyttärellä on myös  ratkaiseva rooli tässä tiheässä verkossa, totuuden torven rooli. Lapsilla on terävät korvat ja silmät, ja varsin varhain he tajuavat, mitä "voi" sanoa ja milloin on vaiettava. Miesten temperamentti kuohahtaa välillä (etenkin palvelukseen pestatun naisen puolison), mutta silti mietin, että yllättävän rauhallisia nämä ihmiset ovat myös todella ristiriitaisissa tilanteissa. (Me pidämme eteläistä temperamenttia joskus "kuumana", mutta kyllä meillä on kovin helposti heilunut puukko vastaavissa tilanteissa.)

Ohjaaja on luottanut näyttelijöihinsä ja lähikuvaan. Teho on vahva, katsoja tulee ihan väistämättä sotketuksi mukaan, ja niinhän on hyvä. Jäin muistelemaan erästä iranilaissyntyistä opiskelijaani ammoiselta Helsingin yliopiston kurssilta, jossa hän, tomera ja älykäs kuin mikä, oppi kieltä kuin kone ja komensi laiskemmanpuoleiset maanmiehensä töihin. Maansa tilanteesta hänellä oli synkkä kuva, ilmeisesti ihan syystä.

Mielessäni hautuu yhä myös David Grossmanin Sinne missä maa päättyy. Se on kuvaus vielä vaikeammasta paikasta. Ihailen Grossmanin kykyä sanallistaa kaikki se sakeus, jonka hän, Jerusalemissa syntynyt, poikansa menettänyt mies, on joutunut itse kokemaan. Koko miljöö tuntuu tihkuvan hysteriaa. Kaikki ylireagoivat. Ongelmat siirtyvät polvelta toiselle. Isät vievät poikiaan tarkistuspisteille ja läpsivät toisiaan selkään, että me olemme osamme tehneet, nyt on näiden vuoro... Kauhea vuoro! Kaikki ihmiset menevät jollakin tavalla "pilalle". Äiti voi miettiä, miten tällaisessa paikassa voisi olla "hyvä ihminen", mutta vastaus on ilmiselvästi kielteinen, silti ilmi panematon. Grossman on äärettömän herkkä kuvaamaan myös sitä ambivalenssia, joka ihmismielessä syntyy heti, kun tarjoutuu vallankäytön mahdollisuus. Ei ihmiselle valta sovi. Ja kaikkialla pyritään valtaan. Aina tulee seuraamuksia ja seuraamusten seuraamuksia.

Naispäähenkilön Oran tarinaa lukiessani jäin kyllä myös miettimään suomalaisia äitejä, jotka lähettivät poikansa tai miehensä sotaan. Miten tämän yhteiskunnan olisi käynyt, jos he olisivat olleet kaiken aikaa yhtä hysteerisiä kuin Ora. Kuka olisi tehnyt kotirintaman työt? Pitänyt kotirintaman pystyssä? Vain sen avulla pysyi taisteleva rintamakin pystyssä. Suomalaisessa kirjallisuudessa kuvataan äitejä, jotka ovat tikahtumaisillaan tuskaansa, mutta hysteriaa heissä ei juurikaan ole. Kohtaloa vastaan kapinoimista kyllä, ja sitten sen alle taipumista. Vaikenemista. Vaikenemisen kulttuuri räjähtelee sitten toisella tavalla, mutta räjähtelee sekin.

Muistelin Grossmanin kirjaa lukiessani palestiinalaissyntyisen Edward Saidin teoksia. Hänenlaisiaan älykköjä on puuttunut Lähi-idästä, jossa kiihko on niittänyt niin kovin paljon uhreja. Hän näki pitkälle ja kauas, näki, mitä länsimainen imperialismi on matkaan saattanut. Hän puhui intellektuellin nomadisuudesta, edusti itse sitä. Hän puhui transkansallisesta lukutaidosta ja siitäkin, että ihmiset, joilla on selkeä tausta, kieli ja kansallisuus (useimmiten kai kuviteltuja) suojautuvat niiden taakse pois toisten todellisuudelta. Niin se menee!

Minulla on jossakin muistiinpanoja Saidin kirjoista, mutten ehdi niitä nyt kaivella. Kunpa saisin itseni komennetuksi saattamaan loppuun erinäisiä omia projektejani. Päivät karkaavat, varsinkin nämä lyhyet.

EI VOI OL TOSI!

Mää vartoo ain kovi postii, vaikkei mittää semmost tul ennää ko enne. Nimittäi hianoi kirjeit. Mut nyte tuli jottai muut! Tuli 147-sivune plosa. Paksuu kiiltävää paperii. Täyn kommeit färikuvvii. Mää meinasi heittää se heti menemää, mut sit mää ajatteli, et mää tuteeraanki tämä sivu sivult, et mitä ihmine oikeesti vois näist törkötyksist tarvit. Ei mun tee miäli kylmäsavustettuu villisianiskaa, ei panettonnee (ko en eres tiär, mitä se o), ei luksusaamui, ei yhtikä mittää! (Millai aamui muka myyrää?) No juu, Stiga-nimine rattikelkka vois ol mukava. Semmost mää voisi toivoo vaik joulupukilt.

Kui tämmäne hullutus voi lainka ol mahrollist? En ymmär. Sillo harvo, ko mää jouru menemää johonki tavaratalloo, mul meinaa tul paniikki. Silmäi eres levittäytyy hehtaarikaupal turhaa roinaa ja rummii rääsyi. Jokku posliinit ja lasit o nättei, mut en ol tarvinnu uusii neljää- taik viiteekymmenee vuatee.

Nimpaljo kiukutti, et mää jo funteerasi, et mahranko klipsauttaa korti poikki. Kyl mää nimittäi tiärä, et tämmäne plosa o lähetetty kanta-asiakkail, joil o kortti. Minu kanta-asiakkuuteni o ain voinu pistää lainausmerkkeihi. Ja semmosenaki se taitaa loppuu juur ny.

Tänäpä olis ollu yliopisto Linna-salis Tamperee ympäristöyhristykse juhlaseminaari, josa o puhuttu, mimmone Tamperee pitäs ol vuan 2050. Mul tuli este, enkä päässy sin. Mut ei hyvält näyt. Mun tullee surkeeni tulevii sukupolvii. Me jätetää niil iha käsittämättömät onkelmat. Rotat ja varikset hee kansas sit hyärii, ko mukavammat lajit o hävinny... Eikä mittää voir, ko kulutuksel ja tuhlaamisel ei voir pan mittää rajoi. Tämä luamakunna kruunu o aikalai tyhmä.

Tämä purkaus loppuu nyte tähä ja mää ruppee tekemää joulupalloi. Mää ole kyllästyny sukkai vääntämissee ja nyte o palloi vuaro, mut nämä o vaikeempii ko mää luuli. Ne norjalaismiähet tämmäse villitykse pani alvul. Telkkaris näytettii, kui he tekkee niit ninko kone.

ELÄMÄ KUIN PAPERINARUA

Muistaakohan kukaan enää entisajan paperinaruja, niitä, joissa oli punaisia raitoja? Narut levisivät ja liiskaantuivat kosteudessa ja niitä täytyi kiertää moninkerroin ja paikata ja varmistaa ja mitä vielä... Marraskuinen elämä on juuri sitä, enkä viitsi kirjoittaa silti mitään liiskaantumisista ja paikkaamisista, vaan ainoastaan punaisista raidoista. Tai siis ainakin yritän.

Pikkujoulusesonki alkoi Suomi - Tanska -yhdistyksen juhlalla lauantaina 12.11. Voi, miten pieni yhdistyksemme on, saman tien kyllä sitten melkein perheenomainen. Jouluateria ei paljon suomalaisesta poikkea, mitä nyt punakaalin verran, ja riisipuurossa on eri mausteet. Gammel Danskia ei sovi unohtaa, koska se lääkitsee sekä ruumiin että sielun. Niin minulle on jo Tanskan-vuosinani opetettu. Paikkansa pitää.

Seuraava punainen raita oli Mummon Kammarin Kirjojen ystävät -tilaisuus. Kertoilin vanhojen ihmisten kuvauksista suomalaisessa kirjallisuudessa ja tapani mukaan potkin vähän aitojen yli. En voinut olla ottamatta mukaan ikiaikaisen viisasta puolalaista Wislawa Szymborskaa, taannoista nobelistia, jonka runoa "Ei mitään kahdesti" rakastan. Näen samalla hänen vanhan naisen ovelan silmäniskunsa, kun hän toteaa, että mehän synnymme valmentautumatta ja kuolemme harjoitusta vailla, ja vaikka olisimme elämänkoulun typerimpiä oppilaita, meitä ei jätetä luokalle, vaan eteenpäin on mentävä... (Tämä on nyt karkean proosallinen referointi, mutta ajatus menee suunnilleen näin.) "Ainutkaan päivä ei toistu." Niin siinä runossa ainakin seisoo! Szymborskan runot ovat täynnä niin sanottuja itsestäänselvyyksiä - mutkikkuuksia silti. Lukija jää ihmettelemään, ettei ole itse tuota ja tuota huomannut tai tuosta ja tuosta kirjoittanut, kun asiat ovat jotenkin ilmiselviä -  perimmältään kuitenkin vaikeita! Tämä on kuin biologiaa. Maallikkokin näkee kauniin, yksinkertaisen kukan,  mutta sen tekeminen olisi toinen juttu..........

Kylläpä ajatus nyt harhaantuu. Piti kertomani vanhoista, viisaista Mummon Kammarin naisista. Kaikki totesimme olevamme mielellämme vanhoja, mutta emme vanhuksia emmekä "kestävyysvajetta". Joku sanoi: "Olen sisältä  aivan sama kuin ennen." Niinpä! Minun tekisi mieleni huutaa tämä jollakin isolla megafonilla kaikkien päättäjienkin korviin. On kamala kuunnella monenlaista "vanhuspuhetta", joka ilmentää sitä asennetta, että vanhat ovat jotenkin "toisia". Hoidettavia totta kai ja palveluja tarjotaan totta kai ja turvaa ja valvontaa ja ja ja, mutta koko diskurssi lähtee siitä, että ne ovat "niitä", "toisia", erilaisia. Aktiivi-ikäinen väestö tajuaa huonosti, että eräänä aamuna omasta peilistä katsoo vastaan yksi "ne-väestöön" kuuluva.

Kolmas punainen raita: Pohjola-Nordenin lukupiirissä (se pieni, vapaa ja villi, joka on toiminut pari kolme vuotta) käsittelimme tanskalaisen Morten Ramslandin romaania Koiranpää ja jaksoimme ihmetellä sukukronikan sakeutta sekä sitä, että vuonna 1971 syntynyt mies on onnistunut kaivamaan niin syvältä ja niin kypsästi. Kysymyksessä on miltei maaginen realismi. Suvun kohtalot toistuvat, lomittuvat ja täyttyvät - vaikkei mikään toistu aivan samana (vrt. Szymborska!!!). Ennakkoluulottomasti kävimme myös uuden sarjakuva-albumin kimppuun. Ruotsissa suositun Nina Hemmingssonin albumi "Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt" jakoi mielipiteitä, niin kuin hyvä on. (Panen nimen sitaatteihin, kun se on niin vaikeasti hahmotettava enkä löydä kursiivia tässä kirjoittamismuodossa.) Olemme lukupiirissämme eri-ikäisiä ja eritaustaisia, ja siitä kumpuaa paljon rikkautta keskusteluun. Jokin luutuma aukeaa, jokin näkemys taitaa kiertyä entistä tiukempaan lukkoon. Moni näki opuksessa yliseksualisoituneen ja yli-individualistisen ajan pilkkaa - mutta voiko pilkata tuomatta kortta kuitenkin ihan samaan kekoon... En tiedä. Nyt vietämme piiiiiiiiiiitkän joululoman ja helmikuussa tartumme Tomas Tranströmerin runoihin.

Nyt palaa mieleen, että vuoroaan odottaa vielä David Grossman. Olen luvannut käsitellä hänen romaaniaan muullakin foorumilla kuin tällä virtuaalisella. Toistaiseksi olen valmis sanomaan Sinne missä maa päättyy -teoksesta vain aivan päällimmäisen kokemuksen: ihmiset ovat koko ajan vereslihalla, tavallaan hieman hysteerisiä, levottomia, käyvät ylikierroksilla. Imevät huokosiinsa kiihkeyden ja levottomuuden, joka vaikuttaa  silmissäni huomattavan erilaiselta kuin vaikkapa Suomen talvi- ja jatkosodan aikainen levottomuus. (Puhun kuin olisin asiantuntija, mutta olenhan sota-aikana syntynyt, pahimpana vuonna.)

Kyllä minä siitä vielä kirjoitan, vaikka olenkin tunnustautunut laiskaksi blogistiksi, kun en oikein ymmärrä näiden funktiota. Halusinpa vain kokeilla, sillä minuunkin pätee Tshehovin lentäväksi lauseeksi lähtenyt ilmaus: Kirjoitan kaikkea muuta paitsi en ilmiantoja. Kuulin jostakin, että blogeissa esiintyy "korotettu julkinen minä". Taitaa olla laittamattomasti sanottu! Itse kurkistelen mieluusti erinäisiä blogeja ja sitten vetäydyn - vähän kuin olisin ollut pahanteossa. Kirjallisuudentutkijat voisivat puhua voyeurismista, jonkinlaisesta salakatselusta, kun en kuitenkaan osaa / halua / viitsi /ehdi osallistua kunnolla.

Ainakin blogikirjoittaminen eroaa jyrkästi omista, intiimeistä päiväkirjoista. Minä en ole päiväkirjaa vuosikymmeniin pitänyt, ja mietin vain, mistä löytyy niin iso saunan pesä, että saan nuoruudenpäiväkirjat joskus poltettua. Niissä kun mikä milloinkin oli iki-ihanaa ja kauhean kauheaa ja joku oli niiiiiiiiiiiin käsittämättömän iiiiiiihana ja joku typeristä typerin tonttu ja joku ei hakenut tanssimaan ja joku (ihan väärä) haki liikaa ja siltä ja siltä tuli aivan typerä kirje ja siltä ja siltä ihana ja siltä ihanimmalta ei tullut ollenkaan ja voi kun siihen meinasi ihan just kuolla... Luojan kiitos elämä tasoittaa nämä vuoristoradat, mutta oudoksun myös "korotettuja julkisia minuja". Varsinkin tuota "korotusta". Siitä tulee helposti samanlaista sävyä, jota muistelmissa usein on.

Kyllä sekin askarruttaa, lisääkö sosiaalinen media yleisesti ottaen typeryyttä vai viisautta. Molempia varmaankin. Minä vierastan syvästi joitakin virtauksia tässä ajassa. Merkillinen möläyttely leviää netissä ja muualla. Ennen vanhaan moni yritti olla vähän fiksumpi kuin olikaan. Nyt on tahoja, jotka melkein leuhkivat tietämättömyydellä,  sivistymättömyydellä, suvaitsemattomuudella. Se voi perustua väärinkäsitykseen, että kansa (mitä se sitten onkin) arvostaisi sivistymättömyyttä ja sitä, että vaikeat asiat ja pohdinnat kuitataan sutkautuksilla. Paha harha! Niin kuin on sekin, että sivistys ja koulutus olisivat sama asia. Itse tunnen monta sivistynyttä ihmistä, joilla on hyvin vähän koulutusta, ja pitkälle koulutettuja, joilta puuttuu sivistys. En ymmärrä, miten venäläiset pärjäävät, kun heillä kuulemma yksi ja sama sana tarkoittaa molempia...

Mutta nyt kutsuu Näsijärvi. Seitsenasteinen vesi on ihanteellista kylmäuimarille. Uimalenkkiä ei tarvitse vielä lyhentää. Pyörällä sinne polkiessani hoen ehkä Otto Mannisen säkeitä: saat suvaita ja sallia, jos maas on joka mallia, ei tasavallan tallia sun taikkos luoda voi... Jos tätä joku lukee, saa antaa minulle anteeksi kaikki epätarkat sitaatit, joita kirjallisen ihmisen päästä tippuu. Olen liian laiska tarkistelemaan alkuperäisiä näin epäviralliseen tarkoitukseen! Tajunnanvirtaahan tämmöinen kirjoittaminen osaltaan on ja virta tuo, virta vie...

VOI MINUA SOHELTAJAA

Kiukuttaa, kun en opi noudattamaan omia oppejani. Että tekstit tarkastetaan, ennen kuin niitä lähetetään yhtään mihinkään!!! Nyt näen, että viime kerralla olen vain nopeasti kirjoittaa soheltanut, juttua läpi lukematta. Muiden tekstejä en syynäile siltä kannalta, onko niissä virheitä tai "virheitä" - ei tarvitse, kun en enää ole työssä, ja monenlaiset poikkeamat ovat vain kielen normaalia elämää - mutta kyllä minua nyt hieman nolottavat viimekertaiset toistoni ja munaukseni.  Anteeksi, hyvät tarkkasilmäiset lukijat. Ystävällisiin kommentteihin palaan.

Nyt on kirjoitettava ilosta, vaikka luvattua aurinkoa ei näkynytkään tänään missään... Ensin kävi mukavia sukulaisia kylässä. Sitten pyöräilin taas Vapriikiin seminaariin - en moottoriurheilijoiden pippaloihin, vaikka sinnekin olisi kuulemma ollut mahdollista mennä, 600 muun vieraan joukkoon - vaan kuuntelemaan, mitä kuuluu tämän hetken Tornionlaaksoon ja mitä ruotsinsuomalaisten keskuuteen. Sanotaan, että kerran ruotsinsuomalainen, aina ruotsinsuomalainen, ja kai minunkin tapauksessani niin on. Pirjo Jukarainen esitteli tutkimustaan nuorista ihmisistä "rajan varjossa" eli hän on haastatellut nuoria Tornionjoen kahden puolen ja myös venäläisiä nuoria itärajan takana. Venäläisnuoret haluaisivat paljonkin kontakteja ja opiskelevat innokkaasti suomea, vaan kuinkas suhtaudutaan meillä... No muut tunnetut hankaluudet ovat myös esteenä.

Tornionlaakson meänkieli oli joskus stigma ja sen puhumisesta rangaistiin koulussa. (Klaus Härön Näkymätön Elina -elokuva on yksi koskettava kuvaus tästä aiheesta. Kun näytin sen joskus auskultanteilleni, he itkivät.) Nykyinen Haaparannan - Tornion kaksoiskaupunki edustaa ihan uudenlaista ajattelua. Rajaa ei käytännössä ole. Olen itse köröttänyt siellä autokyydissä maasta toiseen ja koko ajan oltiin samassa kaupungissa! Mutta tämä on historiallisesti perin uutta. Kun valtakunnanraja pamahti kielialueen keskelle vuonna 1809, sen vaikutus oli valtaisa, ei vain poliittisesti vaan myös psykologisesti. Pirjo Jukarainen kertoi, ettei edes vielä vuonna 2000 meänkieli ollut mitenkään "nuorten juttu". Nyt tilanne on toinen.

Tämä ilahduttaa minua ihan henkilökohtaisestikin, sillä en unohda ikinä semmoista Seskarössä vuonna 2002 pidettyä kirjoittajakurssia, jota sain olla vetämässä yhdessä Bengt Pohjasen kanssa. Kirjoittamisen kieliä oli kolme: suomi, ruotsi ja meänkieli! Penkti osaa näitä kaikkia, minä osaan kunnolla vain suomea, mutta voi miten hyvältä tuntui se monikielinen leirimme Sigurd Klockaren Jukolassa. Omimmat tuotteensa kukin kirjoitti omimmalla kielellään, mutta yhdessä teimme kolmikielisen näytelmän, joka tuntui jopa luontevalta!

Sivujuonne: Menin Jukolaan yöksi jo ennen kuin muu porukka tuli. Kiersin illalla ensi töikseni Mattis sjön ja järveltä tullessani huomasin mustan ruumisarkun nököttävän rakennuksen katolla. Se näytti siinä miljöössä vain kodikkaalta eikä häirinnyt untani. (Kuulin sitten, että se oli ollut jonkun näytelmän rekvisiittaa.)

Ruotsin Sisuradion pitkäaikainen toimittaja Liisa Paavilainen kertoili Vapriikin seminaarissa ruotsinsuomalaisten nykytilanteesta. Heidän asemansa on monella tavalla entistä vahvempi, lainsäädännöllä suojattu, mutta vähemmistön omasta aktiivisuudesta riippuu, mitä se saa aikaan. Olen paljon miettinyt sitä, että vähemmistön on todella oltava oma "sisällöntuottajansa" kulttuurin ja koulutuksen kentällä ja ihan koko omassa olemisessaan. Muuten ei tule mitään! Valtaväestö voi tarjota puitteita ja luoda edellytyksiä ja Suomesta päin täytyy tulla sivustatukea, kuten on tullutkin, mutta vain vähemmistö itse voi vähemmistökulttuuria luoda. (Olen pyörittänyt omaa lusikkaani siinä sopassa niin paljon ja niin kauan, etten puhu nyt siitä enempää. Joskus on ehdittävä kyllä koota vielä niitäkin juttuja.) Hätkähdyttävää on, että Ruotsissa ei kouluteta tällä hetkellä suomenkielisiä kotikielenopettajia. Tiedän, että tähän on montakin syytä, mutta minua harmittaa. Viimeisenä Uppsalan-vuotenani annoin jatkokoulutusta isolle kotikielenopettajien ryhmälle ja omaatuntoa ihan pistää! Opettajat kirjoittivat pitkän adressinkin sen puolesta, että homma olisi jatkunut ja minä vain lähdin Osloon...

Mutta jos en olisi ollut pitkään ulkomailla, en varmaan olisi ikinä oppinut tajuamaan äidinkielen merkitystä. Kun se kovertuu ihmisestä pois, mukana menee paljon muuta, koska kieli on niin paljon muutakin kuin kommunikaation väline. Stop nyt siitäkin aiheesta, sillä perästä kuuluu.

Oslosta vielä sen verran, että sieltäpä putkahti eilen postipaketti - ja millainen paketti! Kesällä Suomessa vieraillut entinen (ei kun myös nykyinen) suomen opiskelija, 93-vuotias mies, insinööri, luonnontieteilijä, oli kutonut minulle kiitokseksi pitkän huivin ja kirjoittanut monisivuisen suomenkielisen saatekirjelmän! Tällaisille teille, tällaisten ihmisten pariin on suomen kieli minut vienyt!!! Joissakin jutuissani olen siitä kirjoittanut, etteivät suomalaiset tiedä, millaisia ystäviä meillä on, sekä lähellä että kaukana. Joskus tuntuu, että me mökötämme liikaa joka ilmansuuntaan. Minä olen kulkenut maasta maahan ja paikasta paikkaan ja oppinut perin vaikeasti eli siis aidon suomalaisesti vähitellen avautumaan ja heittäytymään ja tutkimaan ja ihmettelemään, sanalla sanoen soheltamaan... Ei maailmaa tarvitse eikä kannata pelätä eikä itseään kannata ottaa aina kovin vakavasti. 

MISTÄ VAIN MIHIN VAIN

Nykyihminen elää kummallista elämää. Voi yhtäkkiä syöksähtää maailmasta toiseen ja takaisin, ja tämä on mahdollista jopa meille aivan "tavallisille" ihmisille. Kulkeminen on käynyt helpoksi, ja jos uteliaisuutta riittää - minulla vähän liikaakin - voi yhtenä päivänä istua seminaarissa viisastumista yrittämässä ja seuraavana päivänä olla syyshämärässä metsässä ihmettelemässä hiljaisuutta, jossa todella pystyy kuulemaan oman verenkiertonsa kohinan. Mitään muuta ääntä ei kuulu. Sammal on hehkuvan vihreää ja seinäsammalen suojissa nököttää runsaasti suppilovahveroita, aina vain.

Yksi syvältä kouraiseva elämys on myös tehdä pyöräretki lapsuuden maisemissa. Pyöräilin pimeässä illassa kirkolta kotiin, osan matkaa samoja teitä kuin jo yli 60 vuotta sitten. Eikä aikaa voi tajuta; muuttumisen voi. Valoja on nykyään paljon, tien laita on merkitty valkoisella viivalla. En siis aja ojaan yhtä helposti kuin lapsena. Entinen kurainen kujatie on nyt asvaltoitu, mutta sitä kujaa myöten taivalsin joskus isoisän luo kysymään vanhanaikaisia sanoja, kuten opettaja oli käskenyt. Isoisä ei mokomiin kotkotuksiin suostunut vastaamaan, mutta jäin taloon yöksi ja kuuntelin mäikiviä seinäkelloja, kunnes pääsin taas aamulla lähtemään kouluun. Kirjoitin omasta päästäni vanhojen sanojen listan, sillä toki oli mieleeni jäänyt, millaisia sanoja olin isoisältä kuullut. Vieläkin nökötti paikoillaan lato, jonka nurkalle pysähdyin sanoja kirjoittamaan.

Siihen aikaan pelkäsin hirveästi pimeällä maantiellä ja metsätielläkin. Nyt nautin enkä osaisi pelätä metsässä millään. Ne autoilijat kyllä ärsyttivät, jotka eivät vaivaudu vaihtamaan lyhyitä valoja kohdatessaan pyöräilijän. Häikäisee oikeasti! Kun katsoin maantieltä peltoaukean yli kotiani kohti, näin valon tuikuttavan metsänreunassa. Sekin on elämys ja ajattelin, että on hyvä olla metsän reunasta kotoisin. Tämä on paljon parempi paikanmääritys kuin kylän tai kaupungin nimi, tai edes maan. Metsän reunasta kotoisin oleminen voi muovata koko elämää. Risto Rasa kirjoitti, että metsän seinä on vain vihreä ovi. Niinhän se on!

Ehdin muistella pyöräretkeni aikana sitäkin, miten 50 vuotta sitten tullut nootti vavahdutti nuortenkin elämää. Ehkä emme paljon tienneet, mutta pelko ja epävarmuus oli kyllä tuttua. Se siirtyy aina jossain määrin sukupolvelta toiselle. Itse kävin siihen aikaan jo työssä, jonkinlaisena konttoriapulaisena, ja 17 ikävuodesta huolimatta (tai juuri siksi!) tein 12-tuntista päivää selvittääkseni varastokirjanpidon sotkun. En muista, mistä oli kysymys, mutta nuoren ihmisen hölmön tunnollisuuden muistan. Kävelin iltapimeällä tätien luo yöksi, kun kotiin ei busseja enää mennyt ja tiesin vain, että minun on se kirjanpitosotku selvitettävä ihan kuin Suomen on selvitettävä noottisotku. Hieman avarampi elämän ja maailman tuntemus olisi ollut kummassakin asiassa kovin tarpeellista, mutta sitä ei siihen aikaan juurikaan ollut tarjolla.

Ennen näitä pimeyssukelluksiani ennätin kuunnella kiintoisia esitelmiä Tampereen Vapriikissa. M.A. Numminen kertoili omista huvittavista kokemuksistaan ruotsin opiskelun parissa (hän on sivumennen sanoen huippusuosittu Ruotsissa) ja Wenzel Hagelstamin katsausta ruotsalaiseen kulttuuriperintöömme. Numminen mainitsi siitäkin, että Hbl:n jonkin artikkelin mukaan ennen pitkää tarvitaan 100 000 ruotsintaitoista, äidinkielenään suomea puhuvaa työelämään. Mistähän ne saadaan, kun meillä kaadetaan nyt joukolla omaa purtiloa! "Ruotseja" olemme kaikki varsinkin Länsi-Suomessa ja meren yli on menty puolin ja toisin, milloin politiikan, milloin leivän pakottamina. Tukholmassa tunnetaan vieläkin suomalaistokaisu "Mitt, sa' finnen om Stockholm." Wenzel mainitsi tämän, mutta en tiedä, tietääkö hän, että lausuman todennäköinen alkuperä on se, että ruotsalaiset ovat matkineet mitä-mitää hokevia suomalaisia. Kuriositeettina jäi mieleen Wenzelin toteamus, että muista Pohjoismaista ei ole kotoisin niin voimakkaasti Euroopan historiaan vaikuttaneita ihmisiä kuin kaksi suomalaissyntyistä persoonaa ovat: Carl Gustaf Mannerheim ja Gustaf Mauritz Armfelt. (Ja niin pieni tämä maailmamme on, että minunkin ystäväpiiriini on Uppsalassa kuulunut Armfeltin jälkeläinen jossakin-jossakin-jossakin polvessa. Ihmekös tuo. Keskiaikana nykyisen Suomen alueella asui puolisen miljoonaa ihmistä. En viitsi tarkistaa, paljonko Armfeltin aikana.) Hagelstam oli sitä mieltä, että Armfeltin osuudesta historian kulkuun ei ole vielä tarpeeksi kirjoitettu. (Ja minä huomaan nyt, että kirjoitan vuoron perään Wenzel ja Hagelstam. Lännestä on jäänyt tavakseni etunimien käyttö, vaikka Suomessa olenkin sitten ojennellut opiskelijoita, että ette te voi kirjoittaa Aleksis kun tarkoitatte Kiveä...)

Samassa seminaarissa Suomen Tukholman Instituutin johtaja Anders Eriksson kertoi suomen kielen asemasta Ruotsissa ja valitteli - ihan syystä - suomen kielen heikkoa asemaa. Hänen mukaansa seuraavat 10 vuotta ratkaisevat, säilyykö ruotsinsuomalaisten asema elävänä kielivähemmistönä. Leivän perässä muuttanut väki ei jaksanut kieliasioita paljon pohtia ja hautoi yleensä mielessään paluumuuttoa. Toisin kävi, ja lapset ja nuoret sulautuivat nopeasti ja mielelläänkin ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Kansankodin ideologia oli myös sulautumisen ja sulauttamisen kannalla. Ruotsinsuomalaisilla on sydämellään aika pahojakin kokemuksia identiteetin riistosta ja Eriksson totesikin, että jotkut ovat vaatineet anteeksipyyntöä erheistä. Hänen mukaansa hyvä vähemmistöpolitiikka lienee paras anteeksipyyntö. Minä mietin vain, että myöhäistä taitaa olla. Tosin nyt on saatu pystyyn useita suomenkielisiä vanhainkotejakin, mikä on hyvä asia, sillä lapsuuden kieli ihmisten päässä viimeiseksi säilyy. Se on kuitenkin vain iltaruskotoimintaa. Eriksson itse on metsäsuomalaista sukujuurta ja puhui ihan ymmärrettävää suomea - ei sentään juurtensa takia vaan opiskelun tuloksena. Viimeinen metsäsuomalainen, olikohan Niittahon Jussi, meni manan majoille jo 60-luvulla, mutta kauan se kielisaareke Värmlannin metsissä säilyi.

Voi mihin taas harhauduin! Alunperin tarkoitukseni oli pitää eräänlaista kirjallisuusblogia, mutta minkäs teen, kun eksyn aina ties mihin, ja Grossmanin Sinne missä maa päättyy on yhä yöpöydällä, mutta melkein luettuna kuitenkin. Se ON vaikuttava, mutta siitä toiste.

TAITEEN MERKITYKSELLISYYDESTÄ

Olen tiennyt tämän kauan: en varmaan eläisi ilman kirjallisuutta, elokuvia, musiikkia. En ainakaan vuoden pimeimpänä aikana. Nyt olen päivästä toiseen (ei kun lähinnä öisin) vaeltanut Galileassa... David Grossmanin kirja Sinne missä maa päättyy on hyvä. Se tulee iholle, ihon alle. Panee tuntemaan, miltä yksityisten ihmisten elämä tuntuu ympäristössä, joka tihkuu ongelmia ja ristiriitoja. Mutta siitä myöhemmin, sillä kirja on vieläkin kesken.

Toinen hyvä, askarruttava elämys oli Kjell Westön romaaniin pohjautuva elokuva Missä kuljimme kerran. Tottahan se on "köyhempi" kuin kirja - tai tämä sana on väärä. Kuva vaikuttaa eri keinoin. Mutta hyvä elokuva tämä on. Ohjaus on Peter Lindholmin ja vaikka Hesarin kriitikko muuta väittää, teos ei ole litteä. Visuaalisesti se on kauniskin, eloisa, hienosti rytmitetty. Ajankuva on "oikeaa", luokkaerot jyrkkiä, ja kun kauheita alkaa tapahtua, niitä sitten tapahtuu. Väkivalta kostetaan aina astetta julmemmalla väkivallalla ja sitten tulee koston koston kosto eikä kierre katkea. Kukaan ei varmaan mennyt "ehjänä" läpi vuoden 1918 tapahtumista, vaikka henki saattoi säästyä. Westön kuvauksen taitavuus on siinä, että hän osoittaa, miten syyllisyys nävertää ihmistä sisältäpäin.

Kuvankaunis Jessica Grabowsky on oivallinen Lucie, rajoja potkiva nuori nainen, joka ei karsinastaan silti pääse. Jakob Öhrman on Eccu, joka ei kestänyt sitä, mitä joutui näkemään ja kokemaan, ja häntä vahvemmatkin sortuivat. Kirkasotsainen, vihaa uhkuva Ced on silmissäni kuin nuori Juhani Siljo, mutta kylläkin vain ulkonäöltään. Siljo menetti jalkansa ja henkensäkin, oli kiihkeä ja ihanteellinen, mutta tuskin niin jyrkkä kuin Ced.

Yläluokankin elämä oli rankkaa ja raakaa ja osa tiedosti hyvin pikatuomioiden mielivaltaisuuden. Jos joku yritti olla puolueeton, se oli käytännössä aika mahdotonta. Kirjallisuudenhistoriasta muistan näitä monta. Muistan Jotunin "huuhkajanyksinäisyyden", Joel Lehtosenkin. "Samoja raakalaisia molemmat", ajatteli Lehtonen taiselevista osapuolista. Juhani Ahoa ahdisti kovasti ja kaikki myrskyt ja syrjäsuhteet ja syrjälapset kestänyt avioliittokin kävi mahdottomaksi vasta silloin, kun toisen puolison sympatiat olivat toisella puolella kuin hänen. Ahdistuksen ja epätoivon on täytynyt olla valtavaa. Sitten seurasivat 30-luvun muilutukset ja muu kiihko.

On melkein käsittämätöntä, että parikymmentä vuotta kansalaissodan jälkeen entiset viholliset olivat rinta rinnan samalla puolella. Nuorena ajattelin, että mitäs, 20 vuotta on pitkä aika, ehtii siinä tapahtua vaikka mitä. Nykyperspektiivistäni ajatellen 20 vuotta on tavattoman lyhyt aika yksilönkin historiassa, saati yhteiskunnan. Kyllä meillä on kummallinen ja raju historia.

Eikä siitä oikein saa otetta, vaikka lukisi miten paljon tietokirjoja. Hyvän kaunokirjallisuuden merkitys on siinä, että se luotaa yksilöiden kokemusten ja tunteiden syvimmätkin kuopat. En yleensä jaksa keskustella niiden kanssa, jotka sanovat, että kirjallisuushan on vain "kuvittelua". On mieletön määrä rojua, jota en viitsisi lukea mistään hinnasta, mutta se muu on sitä, mistä Dostojevski sanoi, että kysymys on elämästä, yksinomaan elämästä. Se on kirjallisuuden tyhjentymätön aihe.

Palaa mieleen niinkin aataminaikainen asia kuin ylioppilasaine. Kirjoitin kirjailijan vastuusta. Silloin oli käyty Salama-oikeudenkäyntiä. Keksin kielikuvan, johon olin heti varsin tyytyväinen: kirjailija on aikansa seismografi. Luulen, etten ole suinkaan ainoa, joka on tuota kielikuvaa käyttänyt, mutta jo kirjoittaessani tunsin, että nyt osui. Lautakunta palkitsi hyvin lyhyen aineeni parhaimmalla mahdollisella pistemäärällä. Se on joskus pienestä kiinni.