JÄLKIPUINTIA

Pakko korjata höperehtimisiä! (Kieliasun rikkeitä en viitsi korjata, vaikka jälkeenpäin huomaa aina yhtä ja toista, vääriin paikkoihin menneitä lainausmerkkejä ja kaikenlaisia  vinksallaan olevia kärpäsenkakkoja...) Mutta sen korjaan, kun muuan englantilainen ystävä kommentoi s-postissa, etteivät Humisevan harjun nummet todellakaan ole Skotlannissa, kuten minä olen blogiin kirjoittanut, vaan hänen lapsuusseutujensa Yorkin lähellä. Voi voi voi, en tunne Brittein saaria lainkaan (kerran Lontoossa käyneenä) ja romantisointi on kuulemma myös syytä karsia. Kyseisiltä nummilta on metsät tuhottu ammoin ja jälki on kuulemma kauheaa. "Siellä ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Ei varsinkaan mitään kaunista."  No tätä se on, aina. Turisteilla on silmälasit ja elokuvien katsojilla myös, eikä niiden prillien läpi näy aina paljonkaan todellisuutta. Kohtalokkailta, jotain pahaa enteileviltä ne nummet uusimmassa elokuvassa näyttivät, kuten tietysti oli tarkoituskin, mutta jollakin tavalla myös suurta vapautta tarjoavilta - paitsi sitten, kun kauheista elinoloista olisi pitänyt päästä pois. Minne voisi mennä? Maan ääriin, mutta millä elää?Ihmisen vaihtoehdot ovat usein vähissä.

Ruotsin-matkalta tarttui mukaan myös oikein kunnolla täräyttävä kirja, Paula Vartiaisen Taftihame. Teos koostuu pienistä katkelmista, jotka ovat teräviä kuin puukonpistot. Siinä on väläyksiä tornionlaaksolaisesta lapsuudesta hyvin taloudellisesti tarjoiltuna. Ei selityksiä, ei draaman kaaria, ei mitään turhaa, vaan nimenomaan välähdyksiä, jotka pystyvät näyttämään, millaiset olivat 50-lukulaisen lapsuuden karut kasvuolot. Tyttö on terävä kuin mikä, kaikki hänen korviinsa tarttuu, kaikki jää muistiin, ja murrettakin kirjoittaja hyödyntää todella taitavasti. Sitä on vain sipaistu sinne tänne väriä antamaan eikä siitä ole tehty itsetarkoituksellista. Kerta kaikkiaan mainio kirja, jota suosittelen semmoisten käteen, joita ahdistaa ajatus muistelmien kirjoittamisesta. Että kun niistä ei synny mitään yhtenäistä. Tämä kirja osoittaa, ettei tarvitsekaan. Kun tulee välkähdys välkähdyksen perään, kokonaisuus on vakuuttava ja hehkuu kuin hienoin monivärinen lasi-ikkuna. Voi kuinka pidin!

Samoin tykkäsin Tammen kirjakaupasta saamastani juttukokoelmasta Allt du kan göra i högklackade skor, jonka kirjoittaja on Marie Carlsson, sujuvasanainen kolumnisti ja toimittaja. Herkkupalana jäi mieleen (sattumalta läheiseltä tuntuva) juttu, miten me suuret ikäluokat ihailemme diginatiiveja, noita nörttejä, jotka hallitsevat nippelit ja nappelit ja tietävät "kaiken". Kaiken - mistä? Mitä mahtavat tietää semmoisista pikku asioista kuin elämä, kuolema, rakkaus... No, milloin he niitä ehtisivät miettiä, toisin kuin me jo vauhdissamme hidastetut. Sanon tahallani "hidastetut". On se jokin ulkopuolinen mahti, joka meitä hidastaa ja rakentaa tielle esteitä ja kommervenkkejä...

PIRKKALASTA BIRKAAN

Aina mielessäni lopetan tämän osoitteettoman, kummallisen kirjoittamisen ja sitten taas provosoidun, kuten tänään, kun kuulin radiosta, että sisustusblogit ja muotiblogit ovat ah niin suosittuja... Mitä ihmeen kirjoittamista semmoisista asioista voi olla! Sitä ihmettelee ikuinen maalaistyttö, niin kuin viikonloppuna sitäkin, että Tukholman päärautatieaseman vanha ihana asemahalli on nyt kuin mikäkin istanbulilainen basaari täynnä kauppoja, kojuja, houkutuksia. Oli työ ja vaiva etsiä asemahallin ikivanhat metallikalat, joiden suista ruiskusi ennen vanhaan vettä, nyt ei, mutta kalat olivat sentään tallella kaiken keskellä. (Olen tehnyt 2-vuotiaan pojan kanssa matkan Uppsalasta Tukholmaan katsomaan juuri niitä metallikaloja. Siksi ne oli taas löydettävä!)

Nii-iin. Maailma on kummallinen, kun tunnissa pääsee Pirkkalasta meren yli toiseen maahan ihmettelemään lukemattomia Birka-halleja ja kauppoja ja keskuksia ja kioskeja ja tietysti taivalsin myös suomalaiseen kirjakauppaan Birkagatanille ja ajattelin Ruotsin ensimmäistä kaupunkia nimeltään Birka, joka oli kauppakeskus ja kristinuskon varhainen keskus ja jonka vaikutuspiiri ulottui vahvana myös meren tälle puolen, PIRKKALAAN asti. On surullista katsella, miten tämä oma pieni suomea puhuva kansani läimii ovia kiinni taholle jos toisellekin ja on valitettavasti nyt jo monessa suhteessa pudonnut muun Pohjolan kelkasta ja katkaissut siteitä.

Kyllä ruotsinsuomalaisilla on aika rankka tehtävä yrittää pitää väyliä auki, kun umpikorvaisuutta on sekä Suomen puolella että Ruotsin. Ruotsilla on ollut itseriittoiset isoveliasenteet ja joskus hieman ylhäältäpäin katseluakin, mutta siihen puree tieto ja tiedottaminen. Täytyisi myös muistaa presidentti Koiviston hyvä neuvo: ei pidä provosoitua, kun provosoidaan. Muuntelen sitä: ei pidä myöskään alistua, jos alistetaan. (Näin voi sanoa vain vahvoissa demokratioissa, jollaisia Pohjolan maat ovat. Lentokoneessa mennessäni ajattelin, että on ollut merkillinen onni syntyä Pohjolaan.) Ruotsin vanha vauraus ja ei-uhanalaisena oleminen on antanut ruotsalaisille myös keskimäärin paremman itsetunnon kuin suomalaisilla on. Kun vaelsin taas pitkät matkat pitkin Tukholmaa, ajattelin, miltä esimerkiksi 50-luvun köyhästä Suomesta tulleiden silmissä ovat näyttäneet mahtavat rakennukset ja kaikki Kungliga Postenit ja Kungliga se-ja-tämä-oppilaitokset jykevine olemuksineen. Voi ajatella, että niistä valmistuneet ovat tunteneet itsensä ilman muuta "fiksuiksi" ja maahanmuuttajat ovat katselleet jyhkeitä muureja itsetunto tutisten ja tajunneet, että nuo eivät ole meidän paikkojamme... Opiskelija-asuntokin on "Studentpalatset".

Sain asua aivan kaupungin keskustassa kirjailijoille varatussa lukaalissa, vaikken ole minkään sortin kirjailija (pienellä tuotannolla sentään tietokirjailijaksi kelpuutettu) ja kiersin Strindbergin Punaista tornia kuin kissa puuroa, sillä sisälle ei nyt päässyt. Olen siellä kyllä joskus käynyt, jopa yöpynyt. (Ja onhan minun sanottava se, mistä mieleni oli hyvä kauan, kauan, kun suuresti kunnioittamani Göran Schildt kirjoitti kirjallisuushistoriastani Svenska Dagbladetiin, että se on paras opas suomalaiseen kirjallisuuteen mitä on. Silloin tuntui hetken aikaa, etten ole ihan turhaan kummallisia puuhiani puuhaillut - varsinkin, kun jotkut muutkin sanoivat, että alkoivat kirjan luettuaan ymmärtää suomalaisuutta uudella tavalla. Jotkut suomalaistaustaiset sanoivat, että alkoivat ymmärtää vanhempiaan ja isovanhempiaan. Se oli paras kiitos, jonka olen saanut!)

Uppsala tuntuu aina vain kotikaupungilta, vaikka hirmuisesti on sinnekin rakennettu uutta. Eikä maalainen tahdo osata käyttäytyä, kun kauniisiin biokaasulla kulkeviin busseihinkaan ei pääse rahalla maksamalla. Koneet ja kortit ja kommervenkit ovat kaikkialla vastassa. Ensimmäinen maalaistytön testi oli, miten osaa mennä Arlandassa express-junaan, joka heittää ihmiset 20 minuutissa kaupunkiin ja mainostaa olevansa ekologisin vaihtoehto, aito ruotsalaiseen tapaan. 200 km:n tuntivauhtia kiitävässä junassa on myös lapsenhoitotilat ja ties mitä hienouksia ja maailman ystävällisin ääni toivottaa tervetulleeksi ja toivottaa viihtymiset ja viipymiset ja sitten vielä tulee erikseen lämmin toivotus niille, jotka tulevat kotiin. Olin jo vähällä sulaa tässä ystävällisyydessä enkä mitenkään, en mitenkään osannut kuvitella vastaavaa Härmän busseihin tai juniin. Tuli jo melkein ikävä kiukuttelevia, mykkiä kuljettajia, jotka katsovat vihaisesti, kun kaltaiseni mummot hidastelevat ja räknäävät kolikoitaan. (No jaa, maahanmuuttajakuljettajat ovat ystävällisempiä.)

Vielä yksi sivujuonne: on otettava selvää, miten Ruotsi on ratkaissut kerjäläisongelman. Sen paremmin Tukholmassa kuin Uppsalassakaan ei näkynyt kerjäläisiä, joita Tampereella on aika paljon. Missä he ovat? Slussenin suomea puhuvia sissejäkään ei näkynyt, mitä nyt muutama (ruotsia puhuva) juoppo Adolf Fredrikin hautausmaalla. (Kävin - taas - Olof Palmen haudalla, kun se on ihan siinä keskustassa.) Yksi "sissi" tuli kyllä Pirkkalasta koneeseen ja halusi kuuluttaa kaikille, että hän lentää ensimmäistä kertaa. Siihen oli tarvittu kemiallista rohkaisuakin. Hän kertoi olleensa Ruotsissa joskus töissä, "muttemmää mitään ruottia opettele". Näihin asennevammoihin törmää aika useasti.

Eikä se aina ihme ole. Vielä 1960-luvun ruotsalaisissa tietosanakirjoissa suomalaisista puhuttiin "mongoleina" ja kun kävin nyt "rotunäyttelyssä" Upplannin Museossa (loistava, pedagoginen ja itsekriittinen näyttely!), sielläkin oli seinällä muinaisia kuvia "suomalaisesta tyypistä". Kovia kokeneen näköisiä ihmisiä; ei lainkaan kultivoituneita. Rotukäsitykset ovat olleet todella kummallisia ja rotuopeilla on ollut semmoinen asema, että sitä on nykyvinkkelistä ihan mahdoton käsittää. Ruotsi avusti "puhtaan rodun" luomisessa, vaikka paljon oli myös akanvirtoja, mm. Saksasta pelastetuille juutalaisille pojille perustettu poikakoti.

Sitten kun en jaksanut enää kävellä, luin lehtiä. Merkillinen ulkonäköhumpuuki on vielä levinneempää Ruotsissa kuin Suomessa. Klinikat ja kirurgit ja puoskarit tarjoilevat leikkausta sinne ja kiristystä tänne ja ihranpoistoa sieltä ja selluliittia pois täältä ja bikinikuntoa kesäksi ja peppua piukaksi ja ihan vaikka mitä. Miltähän tämä "tiedonvälitys" näyttää, jos sitä katselee jostain muualtapäin maailmaa? Minäkin siirryin nopeasti kuolinilmoitussivuille, joista aina pidän. Ne ovat Ruotsissa ihanan kirjavia. Mukaan nappaamallani sivulla ilmoituksissa on esimerkiksi kielokimppu, Ferrari, sydäntä kantavat linnut, lentokone, valtamerilaiva, merenneito, västäräkki, ruusu, laskeva aurinko, purjevene, tunturin laki, kissa, talo - ja ehdoton suosikkini: punarinta. Värillisenä siis tuo tomera, pönäkkäkroppainen lintu. Semmoisen kun saisi omaan kuolinilmoitukseensa, mutta tiedän hyvin, mitä siitä täällä sanottaisiin. "Että aina se oli vähän kummallinen..."

Tämmöiset aatokset voi lopettaa Lucretiuksen sanoihin, jotka jäljensin muistiin Upplannin Museossa ja käännän nyt suomeksi: Aikaa ei itsessään ole olemassa, mutta esineistä tulee aavistus siitä, mitä menneisyydessä on ollut, mitä tapahtuu nyt ja mitä tulee tapahtumaan... Ei tainnut tulla kovin hyvä suomennos, mutta ajatuksen olen tajuavinani, hyvinkin.

HÄKKILINTUJA

No ni. Taas saan näppylöitä, kun tämänkin merkillisen kirjoitusten tallelokeron systeemit ovat muuttuneet. Vain muutos on pysyväistä, mutta muutokset muutoksen vuoksi ovat ärsyttäviä...

Nyt olen tuhonnut niin paljon tekstejä, että vastapainoksi täytyy kirjoittaa muutama sana. On viisi vuotta siitä, kun muutin ja poistin silloin ison määrän kirjoja. Osa sijoittui ihan kiltisti uusiin koteihin ja hyvä niin. Pahimmalta tuntuu panna kirjoja paperinkeräykseen, mutta sekin on joskus välttämätöntä. Jotkut painotuotteet vanhenevat sillä tavalla, että menettävät merkityksensä - ja jotkut paranevat vanhetessaan kuten jotkut ihmisetkin. Mutta mistä tietää, miten missäkin tapauksessa käy? Miettiminen tekee tämän homman perin hitaaksi, mutta nyt meni iso pino paperinkeräykseen ja läjä ammattikirjallisuutta on repussa odottamassa viikonloppuna tapahtuvaa Ruotsin-matkaa. Tiedän kokemuksesta, että rajan sillä puolen ihmisillä on aina pieni nälkä ja jano suomalaisen kirjallisuuden perään. Mutta liikenne on kulkenut myös toiseen suuntaan. Sieltä olen saanut joskus syntymäpäivälahjaksi Lönnrotin mahtavan, kaksiosaisen sanakirjan, jota säilytän aarteenani ja myös käytän. Kirjaa selatessa ihmettelen aina, mistä se tarmo ja energia tuli, että yksi mies sai aikaan enemmän kuin 100 tavallista tiedemiestä yhteensä.

Tuoreita, hyviä lukuelämyksiä on ollut Lars Saabye Christensenin Malli, joka oli Pohjola-Nordenin lukupiirin käsittelyssä. Olemme todenneet uuden norjalaisen kirjallisuuden perin tasokkaaksi. Malli on kiehtova kudelma nykyisestä taiteilijaelämästä ja yksilön vaikeista valinnoista, jotka johtavat tragediaan. Taustalla kuultaa Ibsenin Villisorsa samantapaisine väärine valintoineen ja uhreineen - ja tahtipuikkoa taitaa nyt heiluttaa itse Mefisto eli paholainen vanhan luokkakaverin hahmossa. Uhreja tulee muitakin kuin surkeat virolaislapset jossakin loukossa. Kohtaus assosioituu mielessäni joiltakin osin Sofi Oksasen kuvauksiin ja Olli Jalosen Johan ja johan -teoksen hyytäviin kuviin jättivaltion ihmiskokeiden lukemattomista uhreista. LSC ei oikeastaan kuvaa, vain viittaa, mutta puistattaa silti, eikä voi unohtaa tietoja yhdestä maailman kannattavimpiin kuuluvasta bisneksestä eli ihmiskaupasta. Köyhät myyvät elimiäänkin maailman eri puolilla. Tai heiltä otetaan niitä.

Hyvinvointivaltioissakin on uhkansa ja uhrinsa ja niin koukuttavan esittelyn kuulin toisen norjalaisen, Gaute Heivollin, teoksesta Etten palaisi tuhkaksi, että sekin on hankittava käsiin. Norjaa on usein kuvattu Pohjolan onnelaksi ja sellaiselta se on minustakin tuntunut. Norjalaisten vahva kansallistunne ja isänmaanrakkaus ei ole saanut mitään erityisen nationalistisia alasävyjä. Aina muistan "syttende main" riemun Karl Johanilla, jossa monista taustoista tulleet ihmiset lauloivat "Ja vi elsker dette landet". Sitä katselin 1990-luvun alussa. Parikymmentä vuotta myöhemmin Tampereen Keskustorilla Maamme-laulua laulanut tumma nuori sai turpaan. Pohjoismaiden mentaliteettierot ovat suurempia kuin moni luulee.

Gaute Heivollin teoksen tiimoilta haastateltiin nuorta, Oslossa asuvaa suomalaisnaista, joka oli - minun tavallani - ihastunut myös norjalaiseen kieliliberalismiin. Kaikki murteet kelpaavat myös ihan julkisesti käytettäviksi. Hänen mukaansa norjalainen avoimuus ja yhteisöllisyys tulee ilmi siinäkin.

Jos hirmutekoja voisi koskaan ennustaa, niin ajattelen, että viime heinäkuun kaltaista hirmutekoa olisi voinut ehkä kaikkein vähiten ennustaa Norjaan. Kun se siellä tapahtui, on sydän kipeänä todettava, että ihmismielen mustat kuilut ovat mahdollisia kaikkialla, aivan kaikkialla, vaikka niin sanottu todennäköisyys olisi kuinka pieni.

Se logiikka, jolla julmuuksia tapahtuu aivan varmasti, näyttäytyy oikein komeasti Humisevan harjun uudessa filmatisoinnissa. Voi kuinka tykkäsin elokuvasta! Andrea Arnold on osannut ohjata vanhan, väkevän tarinan siten, ettei se ollut makea eikä pateettinen vaan raikas, verevä, tulinen - ihan Emily Brontën hengessä, ainakin minun mielestäni. Paha kasvaa pahuudesta, viha vihasta eikä rakkaus aina voita - itse asiassa ehkä harvoin. Skotlannin nummet olivat elokuvassa kuin unen maisemia ja linnut vapauden symboleja, mutta häkissä vaikertava keltainen lintu ja ikkunaa vasten räpiköivät perhoset kertoivat lyhyesti, missä vankilassa ihmiset valtavien, avarien maisemien keskellä olivat.

Häkkilintu ja vieraisiin oloihin paiskattu oli myös Eeva-Liisa Manner, josta minulla oli ilo puhua Mummon Kammarin kirjanystävien parissa. Mannerin tapauksessa kivusta syntyi paitsi erakkoutta myös upeaa taidetta. Mutta piti sanomani, että mummolaiset ovat ihme jengiä! Kaikesta kiinnostuneita, keskustelevaisia, muistavaisia, ja kun joukossa oli muutama viipurilaistaustainen, tuntui, että Eeva-Liisa, lapsena samoja katuja kipittänyt, taisi nyt olla hengessä mukana. On perin opettavaista keskustella sellaisten kanssa, joille Viipurin menetys on ollut veristä totta eikä kirjoista luettua kuten minulle. Manner ja Paavo Rintala ovat minun tapauksessani olleet ne, jotka ovat tuoneet menetyksen iholle ja ihon alle.

UUTTA LUNTA, VANHOJA AJATUKSIA

Kirkas, uusi aamu, mutta lippukin värjöttelee viluissaan, vaikka on kevät ja Agricolan päivä... Yöllä on satanut uutta lunta, jälleen kerran. Loppuisi jo! Mutta mitäpä tämä sisätyöläiselle tekee. Olen saanut käännetyksi pitkän ja oppineen esitelmän norjan kielestä suomeksi. Huomaan kääntäväni nopeastikin, vaikka sisältö on koukkuista ja kiertelee Pohjolasta antiikkiin ja Barthesin ajatteluun ja ties minne. Eniten tässä kummittelee Snellman. Saman tien Ibsenin Brand, joka oli ihan pakko lukea uudestaan tässä välissä, kun ihmettelin, miten Eugen Schauman on sieltä inspiraatiota saanut, kuten esitelmöitsijä kertoi. No toki aloin ymmärtää. Brand on kuumehoureinen draama. Se osoittaa, miten vaarallista on yltiöpäinen idealismi. Sanoma on sama kuin vaikka Sinuhessa. Silti sitäkin voi miettiä, miten vaarallista on, kun kaikki idealismi katoaa. Nykyihmisen näköpiirissä levittäytyvät nämä molemmat maisemat.

Ajatus kiertyi idealismiin myös lankalauantaina esitetyssä koosteessa laulu Tampereen kaupungista. Jälleen kerran oli esillä vuosi 1918. Aihe ei ehkä tyhjene, mutta pateettinen toistaminenkaan tai spektaakkelit eivät ihmisten ymmärrystä eivätkä ymmärtämystä lisää. (Toisin kuin nykyiset kielenkäyttäjät luulevat, ymmärrys ja ymmärtämys ovat kaksi eri asiaa.) Mielestäni kauan sitten on poistunut sen pohtiminen, kuka oli milläkin puolella ja mistä syystä. Jäljellä on sääli kaikkia mukaan joutuneita kohtaan. Aleksanterinkirkko ei ollut akustiikaltaan paras mahdollinen esityspaikka ja siteerattuja tekstejäkin taisi tulla tunnin esitykseen liikaa: niitä oli yli 20 kirjoittajalta. Ahti Jokisen lausunta kohosi ylitse muiden, samoin Matti Heinivahon laulu. Nuorella Veera Degerholmilla on vielä kasvun ja jykevöitymisen varaa.  Voi kun joku tekisi esityksen vaikka yksinomaan Viljo Kajavan murheellisista runoista. Kuulun sukupolveen, joka on nähnyt Kajavan livenä. Olen siitä asti muistanut, mitä on "murheen tulipalonsavu, / huntu kaupungin kasvoilla / ja kaikki kirkonkellot vaiti".

Väkivaltaa ei voiteta koskaan väkivallalla, vaikka aina yritetään. Eikä väkivaltaa tee ymmärrettävämmäksi sen niin sanottu realistinen kuvaaminen, ei edes inhorealistinen. Tätä aasinsiltaa myöten mieleeni palaa esimerkiksi siirtolaiskirjallisuus. Nyt tarkoitan ruotsinsuomalaista siirtolaiskirjallisuutta, jonka alkuvuosikymmeniltä lienen lukenut kaikki painoon päässeet tekstit ja leegion käsikirjoituksia. Ne huusivat koettuja vääryyksiä, ahdistusta, epäonnistumisia - eivätkä eläneet ja toimineet teksteinä. Arvioija saattoi saada tylyn ja epäempaattisen maineen, kun ei mennyt polvilleen kauheuksien edessä. Oli vain sanottava, että maailma on väärällään vääryyksiä. Toinen toistaan kauheampia. Tekstissä niiden painoarvo on mitätön, jos teksti ei toimi. Veri on eri tekstissä ja kaduilla. Tämä lienee jo Venäjän vanhojen formalistien oppi.

SANOIHIN SOLMITUT

On merkillinen kohtalo syntyä pienen kielialueen jäseneksi. Se tekee kielellisesti yliherkäksi ja panee mietiskelemään kielen osuutta ihmisten todellisuuskäsityksissä. (Vaikka ei suomi oikeasti ole pieni kieli maailman yli 5000 kielen joukossa. Pienuus on suhteellista; suuruus ei ehkä olekaan.)

Rupesin kääntämään viime viikolla Tampereella vierailleen Odd Gaaren luentoa. Kääntämisessä on vaikeinta tavoittaa sama "maku"; sanoja kyllä riittää. Joskus sanat ovat kuin irrallisia palikoita, jotka voisi korvata toisilla. Joskus yksi ainoa sana tuntuu mahdolliselta ja oikealta. Palikkaleikki tuli mieleen lukiessani arviota eilisestä Faunien iltapäivästä, konsertista, jonka itsekin kuuntelin. En ole musiikin asiantuntija enkä osaisi kuvailla konserttia sanoitse millään tavalla. Katsoin arvostelijan adjektiiviarsenaalia: loistava, tinkimätön, runsas, vilkas, kurinalainen, punnittu, ytimekäs, melodinen, jännitteinen, vahva, railakas, päämäärätietoinen, käyttökelpoinen, selkeäpiirteinen, laadukas ja niin edelleen.  Moni näistä sanoista olisi korvattavissa jollakin toisella. Mikäpä tästä muu palaisi mieleen kuin vanha iskelmä, jonka mukaan sanat eivät riitä kertomaan...

Yhtä vaikeata on puhua muustakin taiteesta sanoin, sanataiteestakin. Kielemme vankilassa olemme ja kaltereiden raosta kurkistellaan... Mitä enemmän tätä mietin, sitä pitemmälle lykkään kääntämistä ja tartun taas kahvikuppiin ja sanomalehteen. Jotkut viettävät juuri nyt paastonaikaa ja minun, vanhan sanatyöläisen, tekee joskus mieli viettää sanapaastoa. Se voisi olla puhdistava kokemus.

Ja mihin sanat joskus ihmisen johdattavatkaan! Katsoin menneellä viikolla Mikko Niskasen hahmoisen Ilmari Kianto -elokuvan. Muistan Kiannon elämäntarinan ja tuotannon melko tarkkaan. Niskasen Kianto ei ollut mielestäni kovinkaan "näköinen", mutta hällä väliä. Kiannon erikoislaatuinen elämänkohtalo elokuvassa kyllä kertautui. Kova patriootti tuomittiin isänmaan petturina - ilmeisesti muutaman, ehkä väärin tulkitun sanan takia. Mitä tulikaan kirjoitetuksi (venäjäksi) sikarilaatikon kanteen! Miehittämätön ei ole sama kuin vapaa, tyhjä. Väärä tulkinta painoi vaa'assa paljon. Maailmassa on ollut ja on yhä tällaisia kohtaloita. Väärä sana väärässä paikassa väärään aikaan voi olla tuhoisa, eivätkä mitkään selitykset auta. Ovatkohan eläinten viestintäjärjestelmät yksiselitteisempiä? Vai tapahtuuko niillekin väärinkäsityksiä?

Se on sentään hyvä, että tämä kieleltään niin erilainen Suomi yrittää roikkua mukana muussa Pohjolassa. Joskus pohjoismaisuuttamme pidetään itsestäänselvyytenä, mutta ei se sitä ole. Iän kaiken olemme olleet "outo Pohjolan kansa", "mongoleja", Pohjolan "eskimoita", milloin mitäkin puukkojunkkareita - usein aivan aiheesta. Tampereen Pohjola-Norden juhli perjantaina seitsenkymppisiään ja muisteli Mauno Koivistonkin muotoilua, että Suomi ei ole (onneksi) pohjoista Baltiaa vaan itäistä Pohjolaa. Jussi Lähdekin muistutti juhlapuheessaan, millä suunnalla Suomen tuki ja turva on ollut ja on: ilman puolueetonta Ruotsia ja Natoon kuuluvia Norjaa ja Tanskaa Suomen piskuinen lasilintu olisi murskaantunut Kremlin käsittelyssä toisella tavalla kuin on tapahtunut. Se, että historianopetus on pitkään kaihtanut joistakin asioista puhumista, johtuu hänen mukaansa vaaran vuosikymmenten vaikenemisen aiheuttamasta häpeästä. Hän korosti ilmaisua vaaran vuosikymmenet, ei vain vaaran vuodet. Hän pelkäsi, että hyväksi kehuttu kouluopetuksemmekin on yhä aika umpisilmäistä ja antaa sen kuvan, kuin tämä piskuinen kansa eläisi jossakin lintukodossa ja pärjäisi yksin. Olen tästä asiasta samaa mieltä: semmoinen on vaarallinen ja tyhmä illuusio. Vastoin kaikkia odotuksia sellainen illuusio on paikoin jopa voimistunut viime aikoina.

Nykynäkökulmasta tuntuu äärettömän oudolta semmoinen opinala, johon aika sattumalta ajauduin nuorena ylioppilaana: aloin lukea "kansallisia tieteitä" eli suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta. En muista, osattiinko nimitystä silloin edes oudoksua. Ikään kuin tiede voisi olla kansallista! Mutta pientä puistatusta tuntien me nuoret ylioppilaat katselimme pari vuosikymmentä aiemmin rikki pommitettua patsasta päärakennuksen yhdessä aulassa. Kai se oikeutti "kansallinen"-nimityksen.

P-N:n juhlassa vakavia aatoksia ryyditti iloinen musiikki ja ruhtinaallinen tarjoilu, ensin Raatihuoneella ja sitten kunnianarvoisassa Tammerissa, joka on restauroitu kauniisti. En voi koskaan siellä käydessäni olla muistamatta Sillanpäätä, jonka kerrotaan purjehtineen sisään vahvassa myötälaitaisessa ja huikanneen jo ovelta, onko täällä muita "Noopelin saaneita". Ei tainnut olla, mutta sen tilanteen on täytynyt olla töllin pojalle juhlaa, niin alamäkeä kuin hän silloin jo liukuikin.

Huhtikuu on alkanut ja tässä voisi liukua vaikka mitä mäkeä! Lunta tulee taivaan täydeltä. Eilen kaaduinkin jäätiköllä pyörälläni. Inhoan tätä yli-ikäistä talvea!

KEVÄT KEIKKUEN TULEVI

Olen ikäni kaiken luullut, että tuo kevään keikkuminen tarkoittaa iloista, hyppelevää  liikkumista - mutta sitten kuulin jostakin, että sitä se vain on merkinnyt, että kun nälkiintyneet, nääntyneet eläimet pääsevät keväällä ensimmäistä kertaa ulos, eivät ne pysy kunnolla edes pystyssä vaan keinahtelevat...

Itsekin olen keikahdellut lukuisilla pyörämatkoillani, mutta vielä en ole katkonut luita. Tiet ovat yhä jäisiä, kun menee vähänkin kaupungin ulkopuolelle. Sinnekin on nyt tiheästi ollut asioita.

Mutta jotta tämä nyt alkuunkaan kävisi kirjallisuus- ja kulttuuriblogista, kirjaan muistiin jotain päällimmäisiä. Aloitan tuoreimmista. Pohjolan päivän kunniaksi Tampereella vieraili 23.3. tromssalainen kirjoittaja, esseisti, projektinjohtaja (ynnä muuta, ynnä muuta, monitoimimies), jonka teemana oli Fremmed i Finland, hjemme i Norden. Hän on yksi niitä skandinaaveja, jotka pohdiskelevat Suomen erilaisuutta ja "kummallisuutta" ja ymmärtävät sitä kyllä historian valossa. Jokaisen Skandinavian maan historia on erilainen, mutta meidän vielä "erilaisempi". Olen siitä itsekin kirjoitellut ja luennoinut, että me olemme puoliksi bysanttia... Monella tavalla olemme  halki idän ja lännen välissä ja meillä on enemmän kuin muissa Pohjoismaissa sellaisia pöhköpäitä, jotka luulevat, että jossakin voisi olla Impivaara, jossa saisi istua karvat korvilla muusta maailmasta tietämättä ja välittämättä.

Ehdin viedä luennoitsijavieraan ja hänen vaimonsa vielä Vapriikiin ja runokauppaan ja ruisleipäkauppaan ja illan päätteeksi katsomaan Claes Olssonin elokuvan Taistelu Näsilinnasta. Olimmehan juuri katselleet Näsilinnaa Vapriikin ikkunoista. Mutta voi, mikä pettymys elokuva oli. Se mässäili tappamisella. Analyysi ja näkemys puuttui. Historiantaju puuttui. Se on iso puute. Annan vain kaksi tähteä...

Edellisen viikon huippuhetkiä oli Unkarin kansallispäivän juhla Porissa. Pääsin "siivellä". En ole Unkarin-tuntija. Mutta aina lähden mielelläni kotikaupunkiin ja tunkeutuuhan se luihin ja ytimiin, kun saa kuulla Haydnia ja Brahmsia ja muita vastaavia hyvin soitettuna. Porin Promenadikeskus vaikutti toimivalta kokonaisuudelta ja salin akustiikkakin ainakin minun tukkoisiin korviini ihan hyvältä. Illan päätteeksi oli vastaanotto unkarilaisyylisine buffetteineen kaupungintalolla. Sitten kipaisimme muutamaksi tunniksi nukkumaan sukulaisteni luo ja kuuden junalla riennettiin jo kohti Tamperetta, jotta ystäväni ehti töihin. Itse totesin, että minä jarruttelisin mielelläni jo kurveissa. Silti menin samana iltana vielä Kangasalan Lepokotiin katsomaan Siskokullat-näytelmää, joka kertoi Lepokodin pitäjien eli Adlerin perheen tarinan. Se oli amatööriteatteria, mutta ihan nautittavaa - ja eniten taisin katsella tuota erikoislaatuista taloa, joka on tulvillaan aineellisia ja henkisiä muistoja. Iso, kallisteleva, nitisevä ja natiseva talo on tuppitäynnä esineitä, jotka puhdistetaan pölystä kerran vuodessa. Siellä ovat hermojaan lepuuttaneet monet kuuluisuudet, Sibeliuksesta ja Mannerheimista alkaen. Kyllä paikoilla on paikan henki ainakin niin kauan kuin jotakin on pystyssä!

Kulttuurin ohessa muita hengissä pitäjiäni ovat ystävät ja monet, kauaskin ulottuvat säikeet. Tiedän, että ainakin siinä suhteessa elän hyvin erilaista elämää kuin menneet polvet. Yhtäkkiä tupsahti pieni huushollini täyteen valoa, kun sain valtaisan kukkalähetyksen, jonka lähettäjä asuu Oslossa. Tuntuu, kuin vieras olisi käynyt paikalla itse. Samaan päivään osui maili Moskovasta. Siinä muuan entinen opiskelija kirjoittaa kuulumisiaan niin puhtaalla ja kohteliaalla suomen kielellä, että semmoista saa harvoin meiltä "kantasuomalaisilta", jotka emme tietenkään epävirallisissa yhteyksissä pinnistelekään korrektiuden vuoksi. (Ei pidä eikä tarvitse, sanon minä, vanha suomen maikka. Rekistereitä saa ja täytyy olla monta!) Mutta melkein liikuttaa, kun ulkomaalainen on vaivautunut opettelemaan kaiken maailman potentiaalit ja deminutiivit ja kirjoittaa esimerkiksi kauniin kiitoksen "kirjasestasi". Jotkut ovat kielineroja!

Omanlaisensa kielivirtuoosi on Jari Tervokin, jonka Laylan nyt luin. Tervo on kielessään lonkeroinen ja runsas ja oppinut viimeisen päälle Matti Pulkkisen opin, että romaani on sika, kaikkiruokainen... Sinne mahtuu paljon ja vähän mitä vain. Aihe on tärkeä, mutta Tervon tyyli ei oikein kolahda minuun. Husein Muhammed (hyvä keskustelija) on osoittanut myös lukuisia virheitä Tervon kurdituntemuksessa. Niitä tulee tietysti aina. Kukapa ulkomaalainen kirjoittaisi edes tästä meidän paljon läpinäkyvämmästä tuohivirskukulttuuristamme kirjan, johon ei ihan pakosta tulisi virheitä - tai "virheitä". Joskus kysymys on näkökulmista. - Kyllä se  silti hyvä oli, että Tervo sai niin sanotun lausefinlandian Vihtorin kirjamessuilla viikko sitten. On hän kirjallisuuden ammattilainen jos kuka. Itse kuuntelin kirjamessuilla vain Katja Ketun, Elina Kivihalmeen ja Kirsti Mannisen keskustelun sota-ajan naisten kokemuksista. Viime aikoina naisten sota on vihdoin nostettu esiin. Näiden keskustelijoiden tuotteista pidän ehdottomasti parhaana Elina Kivihalmeen dokumenttielokuvaa Tuntematon emäntä. Se antaa kaunistelemattoman ja koskettavan kuvan menneen ajan sitkeistä naisista, joiden ainoa vaihtoehto oli kestää. Heikommat nääntyivät, sitkeimmät selvisivät. Se luonnonlaki pätee yhä moniaalla.

Ja luonnonlaista tupsahti vielä mieleen Ikimetsänystävien kokous Tampereella pari viikkoa sitten. En ole oikea asiantuntija, en asiatuntija lainkaan, mutta tutkittuun ja punnittuun tietoon on pakko uskoa ja on pakko järkyttyä siitä tuhosta, joka maaperällämme tapahtuu, ihan silmiemme alla. Biodiversiteetti on köyhtynyt niin paljon, ettei kehitystä voida enää kääntää. Korkeintaan jarrutella. Media ei ole havahtunut vielä, mutta kyllä se sitten tapahtuu, kun on aivan liian myöhäistä.

Ihmisen lajiominaisuuksiin taitaa kuulua myös juuri tuo liian myöhään havahtuminen. Pätee niin isoissa kuin pienissäkin asioissa.

EI AIKAA MUISTAA!

Ohhoh! Eipä ole pitkään aikaan ollut "Muistamisen aikaa". No ei väliäkään; en pidä tätä tärkeänä kirjoittamisen muotona enkä tärkeänä tekemisenä ylipäätään. Piti joskus tehdä kirjallisuusblogi, mutta kun elämässä jyräävät niin monet asiat, että lukeminenkin jää joskus vähiin.

Viime aikojen paras elämys oli Kristina Carlsonin William N. Päiväkirja. Selvisi tämä metka otsikkokin. Kirjoittajaminä on erakko jäkälätutkija William Nylander, Pariisissa elelevä suomalaistaustainen vanhapoika, joka nappaa kotiapulaisen talousvihon päiväkirjakseen. Siitä tulee viehko kirja, joka peilaa paitsi Williamin ajatusmaailmaa myös sen ajan Pariisia ja muuta Eurooppaa. William kärsii talvisin kämppänsä kylmyydestä, kesäisin kuumuudesta, sairastuu ja kuolee - mutta hänhän "tietää", että tuberkuloosikin on perinnöllistä, Pasteur basilliteorioineen huijari... Näin se aina menee! Voisi ehkä sanoa, että onneksi tieteellä on aina vastarintansa ja se joutuu todistamaan ja todistamaan, ennen kuin uusi tieto menee läpi. Carlsonin taustatyötä ja eläytymiskykyä täytyy ihailla. William on ollut todellinen henkilö, mutta päiväkirja on Kristina Carlsonin luoma. Hyvin on luotu!

Muita elämyksiä: Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia vahvistuu joka katselukerralla ja pikku heikkoudetkin näkyvät selvemmin. Kai se hänen taustastaan johtui, että hän osasi kaivaa esiin suomalaisen köyhyyden kovan ytimen - myös sen henkisen ytimen. Se tuntuu vieläkin eräänlaisena karuutena. (Myös monen ihmisen suunnattomina, turhina tavaramäärinä! Niiden haalimisen selitys tulee sieltä.)  Itsensä hän pani tässä likoon munaskuitaan myöten. Lopputulos on jyhkeä, viiltävä. Ihan sivujuonne on se, että aivan kuin Edvin Laine Tuntemattomassa hänkin osoittaa Surmanluodeissa, miten isoista, kiusatuista miehistä pullahtaa esiin pikkupoika, kun päästään pontikantekopuuhiin. Se on kovin vaivalloista työtä, mutta silmissä alkaa vilkkua ja hymy tulee huuleen... Oivallista juoppouteen taipuvan kansan psykologiaa!

Sekin jäi elokuvasta mieleen, että kun ollaan köyhyyden kovassa ytimessä, ei jakseta ajatella lastenkaan tulevaisuutta. Näinhän on maailmanlaajuisesti. Jos vaikka puintityö vaatii, olkoon poika poissa koulusta. "Kai se jo tarpeeksi on niitä värssyjä lukenut." Isä sanoi jotain semmoista. Ei hän nähnyt koulunkäynnistä olevan hyötyä - se oli turhaa ajankulua. En tiedä, kuinka pitkälle tuota asennetta Suomessa riitti, mutta ainakin aluksi kansakouluja vastustettiin silläkin perusteella, että siellä opitaan laiskoiksi. No, tämä on harvinaisen kovakalloista kansaa - esimerkiksi Stalinin ja Kekkosen todistuksen mukaan, monen muunkin...

Sekin palasi mieleen, minkä olen kuullut Jari Tervolta: kun elokuvan esikuvahenkilö  palasi vankilasta, hän oli todella rikki mennyt mies. Tappoi vielä vaimonsa. "Kuulkaa korpeimme kuiskintaa"... Kyllä täällä on ollut sakeanaan murhetta, on vieläkin, vaikka erilaista.

Vanhusriennoissakin olen juossut. Eilen oli yksi hauskimmista pitkään aikaan, Turussa. Ehdin samalla reissulla viehättävään Pieneen Kirjapuotiin ja taidemuseoonkin. Olin komentanut itseäni, että saan ostaa vain yhden kirjan ja päädyin Oliver Sacksiin. Teos on nimeltään Kirjailija joka kadotti kirjaimet. Olen lukenut Sacksilta aiemmin teoksen Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Sacksilla on kaunokirjailijan kyvyt ja huippuneurologin tiedot ja taidot ja hän on itse loputtoman kiinnostunut siitä maailman mutkikkaimmasta tietokoneesta, joka on korviemme välissä. Ymmärrän jo Esko Valtaojaakin, joka sanoi jossakin, että jos saisi nyt aloittaa tutkijanuransa, ei hänestä tulisikaan tähtitieteilijää vaan aivotutkija. Päänsisäisten universumien salat eivät ratkea koskaan, mutta aina on piirun verran enemmän tietoa - ihan kuin avaruudestakin. Kiehtovaa, kiehtovaa - ei voi muuta toivoa omalta osaltaan kuin että säilyisi edes tämä heikkokin näkökyky ja voisi lukea kaikesta. Lukematta ja tiedon piiriään laajentamatta ei voi elää. Siltä minusta aina tuntuu. Saarikoski huokaisi vanhana, että hänellä olisi vielä paljon selville saamista... Meiltä kaikilta jää aika paljon selville saamatta. Surku!

Minun piti saada olla viikko Valamossa lukemassa ja kirjoittamassa, mutta toisin kävi. Lähipiirissä on monta avun tarvitsijaa ja niin se on, että se juoksee asioilla ja hoitaa, jolla on jalat. Kun ikäännymme, pelistä pois putoavia on enemmän ja enemmän.
No juuri vanhuudesta ja pois putoamisista kirjoittaa Turun-reissunkin tiimoilta, mutta ajatus nyrjähti. Joidenkin vanhusten kanssa on todella hauskaa keskustella esimerkiksi kirjallisuudesta, kun pää on tulvillaan muistoja ja kaikenlaiset rooliminät saa tiputtaa tien oheen. Saa tulla vapaita assosiaatioita, joissa peilautuu kaikki opittu ja koettu. Ja aina hätkähdän sitä, miten pieni maa Suomi on. Eilen eräs pyörätuolia käyttävä herra alkoi kysellä, tunnenko Kalevalan norjantajan Albert Lange Flifletin. Tietysti! Molemmat olemme tavanneet hänet - mutta hänkin on poistunut jo kauan sitten. Tunnenko sen ja tämän fennistin, tunsinko eepossymposiumin järjestäjän Lauri Hongon. Tietysti tiesin, vaikka en tuntenut. Ja symposiumikirjan olen lukenut. Olemme pieni, sisäänpäin lämpiävä maa, jossa "kaikki tuntevat kaikki". Siitä on hyviä ja huonoja seuraamuksia. Joskus kadehdin uppsalalaisia tutkijoita, jotka sanoivat, etteivät koskaan kirjoita arviointeja tuttujensa teksteistä tai teoksista. No joo, ajattelin. Vaikeaa se onkin, mutta Suomessa loppuisi sitten kaikki kirtiikki!

"Mä lehden luin" ja lopuksi tulee tähän pikku kiukku: mitä Opetusministeriö TAAS tekee. Olin kuusi vuotta sitten äidinkielen didaktikon sijaisena ja sain jakaa opetusharjoittelijoiden hämmennyksen ja ahdingon silloisen yo-kokeen uudistamisessa. Nyt taas! Työrauhaa ei kouluissa ja yliopistoissa ole enää lainkaan, kun uusi muutos on ovella ennen kuin edellistä on kunnolla ehditty ajaa läpi. Se on turhauttavaa. Äidinkielen yo-kokeesta on vaikea tehdä sellaista, ettei se mittaisi yleissivistystä ja ajattelukykyä - mutta mistäs sen tietää. Voi sekin vielä onnistua!!!

Ni ja nyt on vielä naistenpäivä! Ihan pöhkö päivä minun silmissäni, mutta Tulenakantajissa luetaan vangittujen naisrunoilijoiden tekstejä. Sinne on ehdittävä.